|
Tietoja epäonnistumisista ja päättämättömyyksistä, tai Väkivaltaa ja vääriä lääkkeitä
Haukivuorelainen Lyijykomppania on tahkonnut omia polkujaan, monenlaista uraa uurtaen ja tyylisuuntia näyttäen yli 37 vuotta. On hankala kirjoittaa näin pitkän historian omaavasta bändistä, toistamasta samoja asioita. Yritän keskittyä tuoreeseen albumiin, jonka edeltäjästä, Sota nälkä rutto kuolema -albumista, on ehtinyt vierähtää kahdeksan vuotta. Välissä on toki tullut muita, lyhyempiä tai eri formaatissa olleita julkaisuja.
Albumin (nimi näkyy yllä, en kirjoita sitä sattuneesta syystä tähän uudestaan) ensimmäiset iskut ovat tanakat ja soundit hivelevät positiivisella tavalla korvia. Helsinki tulessa! -kappale, joka julkaistiin myös singlenä 2017 on loistava avausraita. Jo singlen äänityksissä käytetty äänittäjä-miksaaja-tuottaja Juha-Matti Koppelomäen ja yhtyeen yhteistyö on ollut hedelmällistä. Tunnistettava soundimaailma ja tyyli on saanut pienen pienen, mielestäni onnistuneen päivityksen.
Kolmikko Lindström-Moilanen-Vuorinen on hoitanut kappaleiden sovitukset yhteistyössä. Kaikki tekstit ovat Moilasen käsialaa ja sävellykset Lindströmin tajunnan syövereistä toteutettua äänimaisemaa.
Tekstit seikkailevat Moilasen mielikuvituksissa osin faktoihin pohjautuen. On historiaa, sotaa ja lappilaista eloa sekä arjen tragedioita. Tekstit eivät varmasti avaudu heti ensikuulemalta, ainakaan kaikille, eikä siihen ole toki tarvettakaan. Sama pätee myös musiikkiin, liian helpot palat eivät kestä kulutusta.
Lyijykomppanian, laskujeni mukaan kuudes pitkäsoitto sisältää paljon yhtyeelle tuttuja elementtejä, ripauksen tätä päivää, vahvoja riffejä ja synkänsävyisiä moilashuumorilla väritettyjä tekstejä. Tanakan alun jälkeen ehjimmät raidat löytyvät puolivälin jälkeen. Isä heiluu kirveellä ja instrumentaalikappale Kantalan juopot värikuvina, ansaitsevat maininnat yksinä onnistuneina sävelminä. Jälkimmäisessä on riffi, joka tuo mieleen CMX:n. Tätä seikkaa ei sovi kritisoida.
Kahdeksan biisiä sisältävä albumi kertoo onnistuneesti yhtyeen nykykunnosta ja on hyvä esimerkki, että myös albumeita pitää tehdä. Mieluummin kuuntelee useita biisejä kuin yhden tai kaksi! Toivottavasti tämän ajan musiikkiteollisuuden muoti-ilmiö, (hitti)single-vetoinen julkaisupolitiikka muuttaa suuntansa takaisin albumeita suosivaksi.
Plussat pitkäsoitolla tippuvat soundeille ja sopivalle, ylijäämät karsivalle kokonaiskestolle sekä Kantalan juopot värikuvina -instrumentaalikappaleelle, jossa pelkkä sävel kertoo hienosti tarinaansa. Erikoismaininta myös kyseisessä kappaleessa oleville, yhtyeelle jopa nopeatempoisille ja rullaaville riffeille.
Miinuspuolelle jäävät muutamat laulusovitukset ja sävellajivalinnat. Väistämättä kuulostaa paikoin korkeimpien nuottien olevan liian lähellä äärirajoja, niiden jäädessä luonnottoman oloisiksi.
Saku Niilo-Rämä
|
|
