|
Lyijykomppania Tarpeettomia ikävyyksiä (2021, Ram Disc) -levyarvio
9/10
Lyijykomppania on saavuttanut nelikymppisjuhlapäivänsä, vaikkakin alkuperäisestä kokoonpanosta on jäljellä vain raskaan sarjan rumpali Esa Moilanen. Jotakuta tämä voi hämmästyttää, mutta juuri hän on onnistunut säilyttämään bändin tunnistettavan hengen kaikkien vuosien läpi huolimatta miehistömuutoksista, joita ei tosin ole tapahtunut kovin kiivaaseen tahtiin. Uusi, järjestyksessään kuudes tämän trion albumi on nimeltään Tarpeettomia ikävyyksiä, ja sen ovat äänittäneet samat tyypit kuin edellisenkin julkaisun Tietoja epäonnistumisista… (jonka nimi tässä käännettynä venäjäksi). Anteeksi, pelkään tekeväni virheen alkuperäisessä nimessä, vaikkakin ainoastaan kopioin sen bändin virallisesta discografiasta. Siitä huolimatta, että bändin kokoonpano on sama, että leijonanosa sävellyksistä on basisti Lemmy Lindströmin säveltämiä, ja että edellisestä levystä on suhteellisen lyhyt aika, Lyijykomppania onnistuu kuulostamaan poikkeuksellisen eläväiseltä, raskaalta ja tuoreelta. Tarpeettomia ikävyyksiä ei ehkä ole bändin historian paras levy, mutta kun kuuntelen superhittiä Mummot naftaliiniin, haluan lähteä huutelemaan tällaisia järjettömiä lausuntoja ja sylkeä halveksuen tavanomaisuudelle. Levy on tehty bändille patentoidulla kaavalla. Vaikka Lyijykomppaniaa ei voi selkeästi luokitella tiettyyn genreen, enimmäkseen heidän materiaaliaan voidaan kuvata doom/heavy metaliksi suomalaisin lyriikoin. Ja kun puhun suomenkielisestä lyriikasta, heidän tapauksessaan tämä on monitulkintainen termi, mutta tekstit on kuitenkin kirjoitettu suomeksi. Bändi on aina hallinnut erityisen melodisuuden, jollaista löytyy myös muutamilta muiltakin suomalaisilta raskailta ja tunnetuilta bändeiltä. Jätän nimet tässä mainitsematta, mutta löydätte yhtäläisyydet kyllä, kun kuuntelette Lyijykomppaniaa. Yhtäältä tämä trio on esimerkki suoralinjaisesta lähes minimalistisesta lähestymisestä biisien säveltämiseen: 10 uutta raitaa ovat kompakteja ja pakattu formaattiin, joka juuri ja juuri ylittää puoli tuntia. Ja näiden 36 minuutin aikana et ehdi kyllästyä. Ei ihme, että tavallaan tämä idea on luettavissa jo levyn nimestä. Toisaalta näitä iskeviä ja raskaita biisejä usein höystetään vahvoilla, pontevasti erottuvilla melodisilla riffeillä, jotka toisinaan todella yllättävät, kuten esimerkiksi intro biisissä Yksinäisen tähden harhailija. Tämä muistutti mielestäni Katatonian doom-tyyliä. Mutta huomatkaa, että Lyijykomppania ei silti kopioi ketään muuta kuin korkeintaan itseään. Teksteissä ei tehdä kompromisseja, niissä vallitsee pessimistinen asenne kaikkeen ja lisäksi mukana on reilu annos mustaa huumoria. Tekstit ovat cd:n kirjasessa todella pienellä fontilla eikä englanninkielisiä käännöksiä ole. Siitä huolimatta musiikin kieli on kansainvälinen ja Lyijykomppania antaa mahdollisuuden kuunnella sen erityistä soundia.
Aleksey Evdokimov (suomennos Katja Aappola-Lindström)
|
|