LYIJYKOMPPANIA

ETUSIVU

UUTISET

KEIKAT

TUOTANTO

KOKOONPANOT

ARTIKKELIT

LYRIIKKAA

MYYMÄLÄ

DER GREIF

LYIJYKOMPPANIA EI VASTAA
ARVOSTELUISSA ESITETTYJEN
ASIATIETOJEN TODENMUKAISUUDESTA

SOTA NÄLKÄ RUTTO KUOLEMA

"Musiikkisuuntaukset, äijät ja puvut vaihtuvat, mutta Moilanen on ikuinen. Puhe on siis Esa Moilasesta, tuosta yrmyn näköisestä Lyijykomppania-rumpalista, joka ei näytä koskaan hymyilevän. Hän on ollut Lyijykomppanian tukeva kivijalka jo 80-luvun alkuhämäristä lähtien ja on ainoa jäsen, joka on soittanut yhtyeessä edes 2000-luvun alussa. Tämänhetkinen kokoonpano (Moilanen – Rossi [kitara] – Virtanen [basso ja laulu]) on ollut olemassa vasta muutaman vuoden ja se on saanut aikaan vasta pari levytystä, joista tuoreimpana on helmikuun paukkupakkasilla julkaistu Sota Nälkä Rutto Kuolema.

Lyijykomppaniassahan soitti vuosikaudet myös Timo Rautiainen. Tämä “nallekarhumainen” erityisopettaja soittaa jo itsekin kylmää ja mollivoittoista musiikkia, mutta Lyijykomppanian lohduttomuuteen hänestä ei ole. Sota Nälkä Rutto Kuolema masentaa jo pelkällä nimellään. Kanneltaan Lyijykomppanian viides studioalbumi ei tuo merkittäviä uudistuksia hyväksi havaittuun linjaan, vaan kaikki on yhä inhottavan mustavalkoista.

Edellinen kuulemani Lyijykomppania-levytys on vuoden 2004 Kehitys kulkee perse edellä –ep. Kehityksen kulku on edelleen vähintään yhtä synkkää, ja Lyijykomppania maalaakin piruja seinille oikein tykillä. Neljä hevosmiestä ratsastavat ja tuovat tullessaan riemuksemme sotaa, nälän, ruton ja lopulta kuoleman. Albumi on jaettu näiden mukaisesti neljään osaan, jonka huomaa oikeastaan vain takakannen kappalelistasta ja biisien teksteistä. Musiikillisesti kuulija ei havaitse dramaattisia muutoksia. Lyijykomppanian jo vuonna 1991 lanseeraama ”synkkää jynkytystä” –määritelmä pitää edelleen kutinsa. Biisit ovat raskaita, hitaita ja ennen kaikkea mollivoittoisia. Jynkytysriffejä tukevat ajoittain myös sello (joiden takia kuulostetaan välillä melko apocalyptiselta, heh) ja viulut, sekä tietenkin Virtasen jylhä ääni, joka on muuten hämmästyttävän lähellä Rautiaisen ääntä.

Nykyisten standardien kautta peilattuna Sota Nälkä Rutto Kuolema on äänimaailmaltaan jopa aneeminen, mutta mikä tekniikassa hävitään, se uskottavuudessa voitetaan. Lyijykomppania ei kuitenkaan onnistu tekemään mitään tavallisuudesta poikkeavaa. Yhtye toistaa itseään liikaa, eikä se ole 2000-luvun levytyksillään muutenkaan tehnyt suurta vaikutusta. Lyijykomppania on kuitenkin bändinä ns. “aitoa tavaraa”, joka antaa Trio Niskalaukaus-klooneille isän kädestä jokaisella osa-alueella.

Jouni Parkku / www.lammaszine.fi 9.11.2010



Neljän teeman jynkytyspaketti

"Synkästi jynkyttävä kantalalainen Lyijykomppania on yksi maamme ehdottomimpia bändejä. He eivät lipsu linjastaan. Neljäs pitkäsoitto käsittelee neljää eri teemaa -sotaa, nälkää, ruttoa ja kuolemaa - bändille ominaiseen tyyliin. Alkusoittona kaikelle toimii Neljä ratsastajaa, jotka tuovat sodan sanomaa. Tunnelma on uhkaava heti ensitahdeista lähtien ja kun Lyijykomppania pääsee vauhtiin niin löylyä lyödään lisää.

Karu tekstimaailma yhdistettynä raskaspoljentoiseen ja kaikesta ylimääräisestä riisuttuun musiikkiin on toiminut bändin ohjenuorana. Jälleen kerran saamme nauttia rumpali Moilasen herkullisista sanoituksista. Synkkyys ja omalaatuinen huumori lyövät sanoituksissa edelleen kättä hyvällä tuloksella. Pimeässä korpimaita vaeltavat Vapaustaistelijat näkee helposti omilla verkkokalvoillaan. Sama pätee Kelttua ja rentaalia -biisin pehmeissä tuoleissa ruokaa ahmiviin - reilusti ylipainoisiin - miehiin. Moilasella on taito luoda eläväisiä tilannekuvia.

Nälkä ja jano olisi kaiketi osuvampi nimi toiselle teemalle, koska mukana on biisi nimeltä Viinanjuonnin yleisyydestä. Pienelle kauneusvirheelle on kuitenkin sijansa.

Vaikka rutto tekee jo tuhojaan niin vielä on aikaa reipastella ja roikkua silmät harittaen netissä. www.rutto.com on pelkästään jo nimenä nerokas. Moilasen sanan säilä viuhtoo tässäkin biisissä täysillä kierroksilla.

Omenankerääjien laulun sisältävä Kuolema -osio ei jätä sijaa jossitteluille. Kohti väjäämätöntä kliimaksia etenevä päätös saa äkkilopun. Levyssä ei ole vikaa, vaan kuolema tulee ja yllättää, jälleen kerran.

Vaikka Lyijykomppaniassa ovat miehet vuosien varrella vaihtuneet Moilasta lukuunottamatta, niin mikään ei ole muuttunut. Virtanen, Rossi ja Moilanen ovat ehyt ja jämäkkä trio. Mielenkiintoisena seikkana mainittakoon ettei bändi ole tehnyt yhtään pitkäsoittoa samalla kokoonpanolla.

Uskallan kuitenkin toivoa, että tällä miehityksellä tehtäisiin myös seuraava pitkäsoitto."

Jouko Lehtinen / Itä-Häme



"Kirjoittajalle on uutta tehdä arvostelu, tai mieluummin käyttäisin sanaa arvio levystä. Lyijykomppanialle levynteko ei ole uutta, Sota Nälkä Rutto Kuolema on järjestyksessään kymmenes virallinen yhtyeen julkaisu. Levytysura alkoi vuonna 1991, tuon jälkeen triossa ovat miehet vaihtuneet, vain yksi on pysynyt ja tulee aina pysymään. Vuonna 2010 rumpali Moilasen tanakkaa komppia säestävät Virtanen bassoineen ja lauluineen sekä Rossi kitaroineen.

Lyijykomppanian taivalta olen päässyt seuraamaan 1990-luvun alkupuolelta saakka, oma tyyli niin musiikillinen kuin visuaalinenkin oli vahva jo tuolloin. Tuore pitkäsoitto jatkaa hyvinkin samoilla linjoilla, mitäpä sitä hyväksi havaittua vaihtamaan. Lyijykomppaniaan ei sovi tyylikokeilut, eikä -muutokset.

Sota

Neljän ratsastajan laukalla startataan kohti ensimmäistä osaa; Sotaa. Soundit ovat kertakaikkisen kohdallaan. Tuomo Valtosen näpit ovat olleet pelissä alkutaipaleilta asti, niin myös nyt, tällä kertaa miksaajan ja tuottajan ominaisuudessa. Osion päättävä Pirunkalan leuat erottuu ja tarttuu heti ensikuulemalta tajuntaan.

Nälkä

Sotiessa tulee nälkä, Lyijykomppanian menusta löytyy Kelttua ja rentaalia,sisäfileet nautitaan kermakastikkeella ja ruoansulatuksesta pidetään hyvä huoli perinteisin menetelmin. Pöydänaluksen murenet sisältää riffin, jolla tulee varmasti kylläiseksi, hyvistä eväistä saa energiaa ja se myös kuuluu.

Synkkää jynkytystä oli Lyijykomppanian ensimmäinen julkaisu, välillä tulee mieleen, voiko synkästä jynkytyksestä olla olemassa myös iloinen synkkä jynkytys?

Rutto

Aiheestaan huolimatta tämä on levyn reippain ja mielestäni vahvin osa. Pakoon kuolemaa ja Reipastellaanovat levyn onnistuneimat raidat.

Olenkohan ainut, joka on käynyt kirjoittamassa nettiselaimeen www.rutto.com? Tuskinpa. Rohkea veto Moilaselta kirjoittaa biisin nimeksi ja kertosäkeeseen kotisivuosoite, en ole ennen moiseen törmännyt. Tarinan allekirjoitan, teksti toimii ja jos ei ole sota ja nälkä niin tätä päivää, niin tämä rutto on ajankohtainen!

Kuolema

Rutto vaihtuu kuolemmaksi hautajaisvirten saattelemana, viulun säestyksellä. Toivottavasti tämä on vain tämän levyn tarinan loppu. Sen verran ehjä kokonaisuus pitkäsoitto on, että Lyijykomppanian jynkytystä tarvitaan vielä pitkään.

Levy on rakennettu onnistuneesti aiheiden, tekstien ja ennen kaikkea sävellysten tempojen ja tunnelmien kantilta. Rossin kitaroinnin myötä bändi on päivitetty. Anni Heikinmäen "Hammond"-koskettimet ovat kuin tarvittavat suola ja pippuri sisäfileellä. Tiina Rastaan viulu sopii tunnelmaan.
Suosittelen."

Saku Niilo-Rämä / Haukivuoren seutu 25.2.2010



"Kun elämme aikoja, joina Paavo Väyrysestäkin on tehty veitikka, on perkeleen hyvä, että jotkut asiat eivät muutu: Lyijykomppania mököttää ja pyrskii sappea samaan mustavalkoiseen malliin kuin ensilevyllään 17 vuotta sitten.

Vaikka miehistö on vaihtunut vuosien saatossa useasti, vanha kurttuotsa Moilanen pysyy. Ote sulkakynästäkin on tuttu: Ihmiskunta menee ansaitusti päin helvettiä, nut vain kiihtyvämpää tahtia. Tarinankerronnan appeena on voissa käristetty sarkasmi.

Jos herran itsensä tahdista puhutaan, senkään laadussa ei ole havaittavia muutoksia. Moilanen soittaa edelleen enemmän kaappikellon kuin metronomin lailla, mutta tämä ei vaivaa. Riittäähän noita hiplaajia ja nakuttajia.

Nimensä mukaisiin neljään näytökseen jaettu neljäs Komppania-pitkis sylkee tavaraa klassisen Viimeisen voitelun (1996) malliin. Liidikitara seuraa synkkää riffijynkytystä oktaavin päästä juuri niin kuin pitää. Sitä, että päävastuullisen säveltäjän kohdalla lukee Rautiaisen sijaan Virtanne, ei huomaa musiikillisessa mielessä juuri mistään. Näissä porukoissa hommat tehdään perinteen ehdoilla. Ajoittain jynkkyä maustava kosketinsoitin tosin on aiemmasta poikkeava keksintö.

Tarjolla on äärimmäinen vihaa tai rakasta-yhtye. Ydinsodan tahi muun odotettavissa olevan katastrofin jälkeen Suomessa asuu todennäköisesti rotta-armeija ja Lyijykomppania. Kummassa joukossa sinä seisot?"

Matti Riekki / Inferno Helmikuu 2010



"Jotkut asiat pysyvät vakioina, vaikka maailma niiden ympärillä muuttuukin. Lyijykomppania, raskaan suomenkielisen metallin uranuurtaja, on yksi sellainen. Vuodesta 1981 lähtien toiminnassa ollut kulttiorkesteri on hajonnut monesti, aloittanut jälleen toimintansa ja vaihtanut soittajansakin moneen kertaan.

Silloin kun Lyijykomppania aloitti, suomenkielinen metalli oli täysin käsittämätön ajatus. Kun Esa Moilanen, bändin rumpali, sielu ja ainoa alkuajoista mukana ollut jäsen keräsi itselleen uusimman miehistön, suomenkielisestä raskaasta metallista oli jo runsaudenpulaa.

Kaikki muut jäsenet ovat siis vaihtuneet sitten edellisen täyspitkän, vaikka uudet solmioon ja pukuun sonnustautuneet herrasmiehet soittivatkin jo vuoden 2007 EP-julkaisulla. Uusi albumi on runsaskätinen, ilmestyskirjamainen teemalevy, jossa sota vallitsee, nälkä hallitsee, rutto raivoaa ja kuolema kuittaa univelat.

Synkkääkin synkeämpi jynkytys on Lyijykomppaniaa aidoimmillaan. Vaikka moni asia on muuttunut, mikään ei ole muuttunut. Tälläkin kertaa sitä saa mitä tilaa."

Jussi Lahtonen / SUE Helmikuu 2010



"Levyn nimestä on helppo päätellä, ettei rumpali Esa Moilasen luotsaamassa Lyijykomppaniassa muutu kuin miehistö. Sisältö on kuin onkin tuttua raskasta jyräämistä vaikka sävellyksistä vastaavat uudet miehet Virtanen ja Rossi. Miehet on siis laitettu perinteiden velvoittamaan ruotuun.

Levy on jaettu neljään osaan, tosin Kuolema-otsikon alla on pelkkä lopetusinstrumentaali. Teksteissä käsitellään tuttuun tapaan ihmisen ahneutta ja nykyajan lieveilmiöitä Moilaselle tuttuun tyyliin. Usein on Veikko Huovisen nimi tullut esiin Moilasen tekstien yhteydessä eikä suotta. Levyn parasta antia ovat Nomadit riistana, Kelttua ja rentaalia sekä www.rutto.com.

Lyijykomppanian ura on jatkunut aivan 1980-luvun alusta näihin päiviin tyylin säilyessä vuodesta toiseen. Sooloja ei edelleenkään soiteta, vaikka heavy metallista onkin kyse. Levyn pituus on alle 40 minuuttia, mikä sekin on tuttua tyyliä."

Jarno Hynninen / Etelä-Suomen Sanomat 15.3.2010



"Lyijykomppania jatkaa totutulla kaavallaan. Vanhapieru Esa Moilanen yrmyilee ja povailee kauhujaan lyriikoissaan ihan entiseen malliin. Uusi kepittäjä Rossi handlaa Lyijis-jynkyn kiitettävästi mutta entisajan tummanperkeleellinen fiilis jää vähän uupumaan. Biismateriaali itsessään on tasaisen vahvaa, erottuja ei juurikaan ole, niin positiivisessa kuin negatiivisessa mielessäkään."

Cuomi / www.listal.com 1.3.2010



"Pitkän linjan kotimaisiin raskaan musiikin puurtajiin lukeutuva Lyijykomppania tuntuu elävän hiljakseen omissa oloissaan, mutta aina silloin tällöin elonmerkiksi ulos putkahtaa annos uutta materiaalia. Niskalaukauksen kansansuosio vuosituhannen alussa tuli ja meni; se ei tainnut hirveästi hetkauttaa omaa tietään jo 80-luvun alusta asti eri kokoonpanoilla puskenutta Komppaniaa.

Suomenkielisen metallin lyhyt mainstream-kausi ei kuitenkaan voi olla vaikuttamatta siihen, millaisia mielleyhtymiä samantyyppisiin orkestereihin nykyisin tulee. Nykyperspektiivistä Sota nälkä rutto kuolema kuulostaa Niskalaukaus-jynkkyfiltterin läpi vedetyltä Mana Manalta, ja levyä kuunnellessaan huomaa ajattelevansa, että musiikki kuulostaa vanhanaikaisemmalta kuin 90-luvun smurffihitit. Yhtye itse ei tietenkään ole millään lailla syyllinen siihen, että Niskalaukaus ikään kuin sieppasi siltä tikkarin kourasta, nuoleskeli sitä aikansa ja heitti hiekkaan. Lyijykomppanian objektiivinen kuuntelu on joka tapauksessa yllättävän vaikeaa yhtyeestä itsestään johtumattomista syistä.

Yhtyeen nimen mukaisesti lyijynraskaan kitarat rouhivat ja jyrsivät kuin - no, Niskalaukauksen tyypillisimmissä hiteissä, ja tunnelmaa kevennetään paikoin taustalla hautajaismaisesti ujeltavilla Hammond-melodioilla. Viinanjuonnin ylellisyydestä esittelee ihan maukkaita leadeja, ja rivakat Pöydänalusen murenet sekä www.rutto.com tuovat sopivaa vaihtelua muuten sangen maltilliseen etenemistahtiin. Myös päätösraidan apokalyptisesti soiva viulu sopii tunnelmaan hyvin. Bassottelusta ja laulusta vastaava Virtanen on synkälle materiaalille sopivan totinen tulkitsija.

Oikeastaan juuri Virtasen suorituksen kautta huomaa peilaavansa Lyijykomppanian suhdetta Mana Manaan: niin Komppanian soitto kuin vokalisointikin ovat samalla lailla astetta elämäniloisempia ja tavallaan kiukkuisempia kuin Mana Manan haudanvakava paatos ja Jouni Mömmön sekä toisaalta Sami Tiilaman ja Kimmo Kuosmasen laulusuoritukset."

Antti Kavonen / www.noise.fi 31.5.2010



"Ties kuinka kauan raskaita riffejään rapsutellut Lyijykomppania tullaan aina muistamaan bändinä, josta muuan Timo Rautiainen lähti tekemään uraa suuremmille markkinoille. Lyijykomppania sen sijaan ei ole koskaan kumarrellut markkinavoimien edessä, vaan yhtyeen kylmä, epäkaupallinen ja eleetön jynkytys on seuraillut samoja mutaisia polkuja bändin uran alusta saakka.

Sota nälkä rutto kuolema puhuu paljon jo pelkän tittelinsä osalta. Levyn sanoituksissa ihminen tuhoaa odotetusti itsensä ja elinympäristönsä materialistisella ahneudellaan ja tyhmyydellään, eikä oikein mikään tunnu olevan hyvin. Kivi hiertää kengässä, takki on hieman liian pieni ja tukahduttavan kuuma huoneilma ahdistaa. Kumma juttu, mutta tällaista ilmapiiriä Lyijykomppania ei saisi aikaiseksi millään muulla kielellä laulaessaan, sillä bändin musiikki on niin leimallisesti suomalaista - sekä hyvässä, että pahassa.

Raskailla kierroksilla etenevä levy tarjoilee odotettua vähemmän huippuhetkiä. Sanoitukset istuvat kankeasti musiikkiin ja kuulijan olo tuntuu paikoin jopa vaivaantuneelta tökeröitä tekstipätkiä kuunnellessa. Kun kappaleet itsessäänkään eivät onnistu louhimaan kivikerrosta irti, alkaa bändin musiikki vaikuttamaan melkoisen väsähtäneeltä tapaukselta.

Lyijykomppania on yhtye, jonka musiikki ei ole kaikkia varten. Trio Niskalaukauksen, Mana Manan ja vanhemman Viikatteen tuotoksiin mieltyneille myös Lyijykomppania saattaa tarjoilla mielenkiintoisia musiikkielämyksiä, mutta näinkin "vaikeaan" bändiin kannattaa edelleen suhtautua tietyllä varauksella.

Kaksi pistettä yhtyeen kunnioitettavalle ehdottomuudelle ja jääräpäisyydelle."

Joni Juutilainen / www.vertigo.cd 15.4.2010



"Joukot komppanianpäällikkö, rumpali Moilasen ympäriltä kaatuvat, mutta Lyijykomppania jatkaa vaikka nostomiehin. Uusin julkaisu on nimeltään Sota nälkä rutto kuolema. Temaattisen oloinen albumi esittelee apokalyptisiä visioita miehistä sotatantereella, nälän kourissa ja kuoleman kynsissä.

Lyijykomppanian musiikin ratkaisut ovat ennallaan. Komppi svengaa kuin umpihangessa kahlaten. Miehekkäästi kiljuva laulanta, alavireisen komppikitaran jynkytys ja laulavat sähkökitaramelodiat täydentävät paketin.

Tiina Rastaan vieraileva viulu tuo hyviä sävyjä esimerkiksi Kuolema-raitaan."

Suonna Kononen / wwww.karjalainen.fi 29.4.2010



"Levyn nimestä on helppo päätellä, ettei rumpali Esa Moilasen luotsaamassa Lyijykomppaniassa muutu kuin miehistö. Sisältö on kuin onkin tuttua raskasta jyräämistä vaikka sävellyksistä vastaavat uudet miehet Virtanen ja Rossi. Miehet on siis laitettu perinteiden velvoittamaan ruotuun.

Levy on jaettu neljään osaan, tosin Kuolema-otsikon alla on pelkkä lopetusinstrumentaali. Teksteissä käsitellään tuttuun tapaan ihmisen ahneutta ja nykyajan lieveilmiöitä Moilaselle tuttuun tyyliin. Usein on Veikko Huovisen nimi tullut esiin Moilasen tekstien yhteydessä eikä suotta. Levyn parasta antia ovat Nomadit riistana, Kelttua ja rentaalia sekä www.rutto.com.

Lyijykomppanian ura on jatkanut aivan 1980-luvun alusta näihin päiviin tyyliin säilyessä vuodesta toiseen. Sooloja ei edelleenkään soiteta, vaikka heavy metallista onkin kyse. Levyn pituus on alle 40 minuuttia, mikä sekin on tuttua tyyliä."

Jarno Hynninen / www-edrum.ess.fi 15.3.2010



"Lyijykomppania on kuin Motörhead. Ainakin siinä mielessä, että rumpali ja primus motor Moilanen on pitänyt tinkimättömästi kiinni bändinsä linjasta alusta saakka. Tätä uutta albumia voi soittaa ihan huoletta minkä tahansa aikaisemman Lyikkäri-levyn kanssa peräkkäin, eikä muutosta huomaa, oli miehitys kahdella verrokkilevyllä sitten mikä tahansa.

Tämä on kohteliaisuus, ei moite. Jotkut bändit ovat sellaisia, että niiden ei kuulu muuttua. Lyijykomppanialle riittää, että musiikki on tasaisella kompilla jyystävää perinteistä heviä, ilman kitarasooloja tosin. Lakonisen ja raskassoutuisen meiningin kruunaavat Moilasen tekstit, joissa ei Veikko Huovisen vaikutus ole ihan vähäinen.

Uusi levy jakautuu käytännössä kolmeen osaan. Sota, Nälkä ja Rutto ovat kukin kolmen biisin teemallisia kokonaisuuksia. Kuolema jää instrumentaaliseksi loppusoitoksi.

Vaatii jokusen kuuntelukerran, ennen kuin levy hahmottuu omaksi tekeleekseen. Sointi ja poljento kun ovat niin totutunlaiset. Tämänkertaisesta biisinipusta nousevat kestävimmiksi Pirunkalan leuat, erinomainen ironisointi Reipastellaan sekä mässäilyaiheinen Kelttua ja rentaalia (mitähän se tarkoittaa?)

Niin, tämänkaltaisessa Lyijykomppania-miehistössä vaikuttavat basisti-laulajana Petteri Virtanen ja kitaristina Joni Rossi. He hoitavat hommansa eleettömällä varmuudella. Jotenkin jaksan viehättyä edelleen Lyijykomppanian tyynen rauhallisesta asenteesta. Tämä musiikki on olemassa ja siihen sopii tykästyä, jos on tykästyäkseen. Yhtään kompromissia ei taatusti tehdä.

Ja jos nyt joku teini kuuntelee tätä ja ihmettelee, että tämähän kuulostaa kovin samanlaiselta kuin varhainen Trio Niskalaukaus, niin hänelle tiedoksi, että Timo Rautiainen oppi ja hioi tyylinsä juuri Lyijykomppaniassa, jossa vaikutti vuosina 1981?–?83 ja 1990?–?96. Tästä sekin menestystarina alkoi, mutta kuten tuli jo todettua, musiikkityyli ei kuulu kenellekään henkilölle, vaan bändi Lyijykomppanialle."

Anssi Mehtälä / lansi-savo.fi 9.2.2010



"Voikohan levyllä olla hienompaa nimeä kuin Sota Nälkä Rutto Kuolema? Epäilen. Ja kun kannessakin nuo iloiset veijarit laukkaavat, niin mikäpä on alkaa kuunnella Lyijykomppanian uutta, puun takaa ilmestynyttä pitkäsoittoa. Mitähän sieltä tulee? Tulisikohan Lyijykomppanian kuuloista tavaraa?

Ja kyllä tulee.

Kantalan kivenpyörittäjä on aina pitänyt kiinni periaatteesta ”koskaan et muuttua saa.” Tai muutos on tehty niin hienovaraisesti, että sen ymmärtää vain normaaliksi evoluutioksi, tosin hidastetummassa tahdissa. Uskon, että tulevaisuuden kulttuuriantropologit anturit hanureissaan tulevat ihmettelemään tätä kehitystä. Tällä kertaa suurimmat erot (anturit väpättävät tässä vaiheessa tutkijoiden ruumiinonteloissa kovasti) löytyvät sanoituksista. Rumpalisanoittaja Moilanen, bändin ainoa alkuperäisjäsen, on ruuvannut lyriikat entistäkin ahdistavimmiksi. Nyt ei ole enää kyseessä yksilö, vaan koko ympärillämme vellova kulttuuri. Sanoituksissa on vinha perä, ja jokaisen ajattelevan ihmisen pitäisi tuntea sielussaan piston näitä tarinoita kuullessa. Luulen että jokainen tuntee, perspektiivistä tai toisesta.

Sanoittajana Moilanen on loistava. Tarinat ovat niin selkeitä ja kansantajuisia, että jopa tällainen tavallinenkin ääliö enimmäkseen ymmärtää missä mennään, rautalangasta väännetään rusettia, että mihin suuntaan ja että mitäs nyt - jotain tarttis tehrä. Sellaista krapulan riivaaman, äärivittuuntuneen Veikko Huovisen kosketusta täällä on.

Vaan entäpä se musiikki? Jotain kummallista on Kantalan pohjavesissä, tai muissa juomissa joita siellä nautitaan. Niin tasalaatuista tämän komppanian tuotanto on ollut vuoden -93 ensimmäisestä albumista lähtien. Vahvasti uskon, että pääjehu Moilasen sävellystaidontuntien opetusmetodeihin kuuluvat olennaisesti pelottelu ja uhkailu. Soittajat ja säveltäjät vaihtuvat, mutta musiikki kuulostaa aina siltä miltä pitääkin. Valittavat, choruksella höystetyt (vai onko chorus, mistä näitä soittotaidoton tekniikkaan perehtymätön tietää?) melodiat johdattavat Synkän Jynkytyksen (tm) kautta kappaleisiin, ja kuten jo todettu on, sanoitukset vastaavat melodioiden huutoon (sic).

Tottahan tiesitte, että Lyijykomppania on erittäin vahvasti osasyyllinen sellaisten bändien, kuin Trio Niskalaukaus ja Viikate syntyyn? LK:aan verrattuna em. bändit ovat kuin ne ugriheimot, jotka vanhan vitsin mukaan Volgan mutkassa tarkkailivat tienviittoja, joissa luki: tuohon suuntaan länsimaiseen kehittyneeseen sivistysvaltioon, tuohon suuntaan kommunismin ikeen alle. Lukutaitoiset lähtivät tänne meidän seuduille, toiset päätyivät Unkariin. Onko suomalainen keittiö parempi kuin unkarilainen? No ei todellakaan. Samat suonentukokset ja sydämentykytykset ne siellä lopussa odottavat. Sama meininki, eri leveli.>br>
Edellinen julkaisu, Mennyt maailma -­ep, aiheutti hieman epäröintiä laulujen osalta, mutta nyt virheet ja haparointi on korjattu - todennäköisesti edellä mainittujen pelottelun ja uhkailun avulla. Virtasen laulu kuulostaa paikoin hämmentävän paljon muinaisessa komppaniassa tulkinneelta Rautiaiselta. Laulujen sovitukset ovat toimivan julistavia.

Noin yleisesti ottaen sanoisin, että tätä levyä ei kannata kuunnella jos on a) ProTools-­runkkari tai b) progehemmo. Ai miksi? No koska tämä levy on ihan helvetin hieno, aidon käsityön ja tunteen tuotos, joka runtelee ne millintarkan soiton kultaisen vasikan palvojat, jotka ovat unohtaneet sävellyksen jalon taidon. Tämä albumi lunastaa paikkansa sieltä muiden Lyijykomppania-julkaisuiden vierestä, sieltä hyllyssä Aatun Taisteluiden ja Marxin Pääoman välistä... Tämä on itsetutkiskelun soundtrack!"



Janne Peltonen / imperiumi.net 23.2.2010



"Lyijykomppania jatkaa Niskalaukauksen tunnetuksi tekemän jynkytyksen soittamista. Kitarat on viritetty alas ja laulujen tunnelmat vielä alemmas. Hilipatihippaa oli tietenkin turha odottaakaan, kun levyn nimenä on neljä jylhän komeaa sanaa, Sota nälkä rutto kuolema. Musiikillisesti bändi on perillisensä Niskalaukauksen kanssa samassa karsinassa. Jopa niin paljon että levyn alussa jää odottamaan Lyijykomppanian kohta 15 vuotta sitten jättäneen Timo Rautiaisen laulua. Nämä luulot kuitenkin unohtuvat, kun solisti Petteri Virtanen avaa suunsa intron jälkeen ensimmäisessä varsinaisessa kappaleessa Nomadit riistana.

Levy on takakannessa jaettu neljään levyn nimestä tulevaan teemaan. Pelkästään kuuntelemalla ei tätä huomaisi, vaikka biisien tekstit jaottelua tukevatkin. Teemoista onnistunein on Rutto, jonka alla ovat yllättävästi nimetyt Reipastellaan ja www.rutto.com. Nämä ovat levyn onnistuneimmat kappaleet ja jäävät ehkä erilaisuutensa vuoksi päähän soimaan. Reipastellaan kuulostaa alkuun jopa iloiselta, mutta tarkemmin kuunneltuna kappaleen puoliväliin mennessä on mennyt oma henki ja toisenkin. Levyn sanoitukset ovat kuin tälle vuosituhannelle päivitettyä Viikatetta. Sama alakulotettu tunnelma, mutta mukana vilahtaa tietokoneita ja lentokoneita viinanjuonnin ja kuoleman ohessa.

Introssa ja levyn päättävässä Omenainkerääjien laulussa on käytetty koskettimia ja viulua, mutta muuten tämä on sitä itseään, eli pääosassa on muutaman metrin korkuinen pätevistä riffeistä rakennettu kitaravalli. Olisi mukava päästä keikalle toteamaan, miten trio voi saada saman soundin aikaan lavalla. Pitäisi vain saada bändi liikahtamaan Keski-Suomesta muuallekkin.

Mitään varsinaisesti uutta tällä levyllä ei ole, mutta sitä tuskin kukaan odottikaan. Tasaisen mainio paketti, josta jää pari iskusävelmää mieleen. Levy palauttaa uskoa genreen, jota vuosituhannen vaihteessa runtelivat kymmenet perässähiihtäneet tusinaniskikset."


Juha Tiensuu / desibeli.net 6.3.2010



"Tuomiopäivän ratsastajat, nuo neljä vanhaa velikultaa ovat inspiroineet raskaan musiikin muusikoita maailman sivu.Sota nälkä rutto kuolema on myös legendaarisen Lyijykomppanian neljännen studioalbumin nimi.

Jos jatketaan otsakkeilla ratsastamista, niin tämän orkesterin menoa kuvannee parhaiten heidän debyytti-ep:nsä nimi Synkkää jynkytystä (1991). Lyijykomppanian tunnetuin jäsen on Timo Rautiainen, joka väistyi vahvuudesta vuonna 1996. Rautiaisen Niskalaukaus onkin oiva koordinaatti, johon verrata Lyijykomppanian menoa.
Alas, niin hirmuisen alas viritetyt kitarat möyryävät ja jynkyttävät pajavasaran tavoin riffiä. Petteri Virtanen laulaa korkealla baritonilla suoraviivaisen eleettömästi. Tempo ei laahaa, mutta ei juuri kirmaakaan. Meno on tulvillaan tummaa tuhon aromia.

Sota nälkä rutto kuolema on rutiinisuoritus veteraanibändiltä. Kiekolta ei mitään mullistavaa tahi ennenkuulumatonta löydy, mutta sen verran passelia lanausta tällä reseptillä aina syntyy, että ei tätä voi suin surmin haukkuaakaan."


Petja Savoila / ksml.fi 6.2.2010

MENNYT MAAILMA

"Suomenkielisen synkistelymetallin pioneeri Lyijykomppania heräilee aina muutaman vuoden tauon jälkeen haudastaan, vaihtaa vähän miehistöään ja pistää uutta materiaalia purkkiin. Näin on käynyt taas, ja tuloksena on Mennyt maailma -EP, jolla bändin alkuperäisjäsenistöstä on mukana vielä lyömäsoittaja Moilanen. Meininki ei ole vuosien saatossa juuri muuttunut, eikä siihen ole tarvettakaan, sillä bändin jossain määrin kantaaottava ja Mana Manalle kumartava maalailu toimii pääpiirteittäin hyvin.

EP:n käynnistää lähinnä länkkärimusiikkia edustava Ethän koskaan -parisuhdevuodatus, jonka kierot sävelet virittävät hyvin tunnelmaan. Kakkosraidalla Lampaan syöjät siirrytään sitten perinteiseen kitaravoittoiseen mollivääntöön, jota Niskalaukaus ja Viikate uriensa alkuvaiheilla lainailivat onnistuneesti. Lyijykomppanian musta huumori puhkeaa parhaiten kukkaansa puolestaan hieman edellisiä eloisammassa Auringon tervaaja -kappaleessa, joka kertoo öljybisneksen keksineestä miehestä. Päätöspala Mennyt maailma tuo taas vahvasti mieleen vanhan Niskalaukauksen, eikä ollenkaan huonossa mielessä.

Lyijykomppanian kappaleet ovat tunnetusti kuin samasta puusta veistettyjä, mutta juuri tähän yksinkertaiseen ilmaisuun yhtyeen viehätys suurelta osin perustuukin. Puitteet ovat kunnossa siis nytkin, joten kyseistä EP:tä jaksaa pyörittää soittimessa kerran jos toisenkin – ei kuitenkaan aivan yhtä usein kuin bändin vanhempaa materiaalia tai Timo Rautiaisen "sen toisen" ex-projektin aikaansaannoksia." (3/5)

Olli Koikkalainen / Noise.fi 8.8.2007



"Yli neljännesvuosisadan ajan maamme rantojen miehet ja naiset varpailleen soittanut Lyijykomppania lähestyy kahden vuoden tauon jälkeen kera neljän uudenpränikän kappaleensa.

Levyn aloittava Ethän koskaan kulkee kuin samalla lavalla soittaisi akustinen Mana Mana yhdessä Jaakko Salon orkesterin kanssa. Moilasen sudit kääntävät valmiiksi vinksahtaneen tunnelman painajaisten valssiksi. Huovis-evankelisluterilainen Lampaan syöjät päästää pässin hengestään ja laskeen sen sitten kääreissä kuopan pohjalle. "Siitä alkaa odotus kosteanpuoleinen."

Siekailemattoman suora poljento yhdessä raskaanvänkyrän kitaravallin kanssa maistuu yhtäkkiä makealle. Rauhallisesti kulkevien laulujen ympäristön tilasta huolestuva "mitäs oltiin huolimattomia paskoja" -asenne ei saa varpaita häpeänkippuraan muutoin kuin oman toiminnan vuoksi.

Kukapa meistä haluaa olla se, joka tervaa auringon ja saa toimillaan merivirratkin kulkemaan miten sattuu?" (3½/5)

Tomi Pohto / Inferno, kesäkuu 2007



"Lyijykomppania-yhtyeen lp Uimakoulu vuodelta 1993 on suomenkielisen raskaan rockin merkkipaalu. Sillä Lyijykomppania kehitteli maailmanloppulyriikoiden, synkän sähkökitarariffittelyn ja monotonisen rumpukompin päälle rakentuvan ilmaisunsa, jonka soolouralle lähtenyt kitaristi Timo Rautiainen jalosti pahaan kukkaansa oman Niskalaukaus-kokoonpanonsa kanssa.

Voidaan sanoa, että Suomi-heavyä ei oikein ollut olemassa ennen Lyijykomppaniaa.

Yhteen mieheen Lyijykomppanian sota ei kaatunut. Yhtyeen johtaja, rumpali-laulunkirjoittaja Moilanen on nostanut eturiviin uusia basisteja, laulajia ja kitaristeja. Menneellä maailmalla, neljän kappaleen ep:llä, mennään taas hieman uudistuneella joukolla.

Tummanpuhuva ilmaisu on silti ennallaan. Vain Ethän koskaan on Moilasen tekstiksi tavallista hempeämpi, suoranainen rakkaudentunnustus.

Lampaan syöjät hakee inspiraation Veikko Huovisen veijariromaanista. Auringon tervaajalla ja Menneellä maailmalla palataan Lyijykomppanian rakkaimpiin aiheisiin, maailmanlopun tuntoihin ja nykyihmisen ahneuden päivittelyyn.

Mennyt maailma on järkähtämätöntä ja suoraselkäistä rockia, joka ei yritä tulla kuulijaa vastaan tai makeilla millään muotoa. 2000-luvun markkinahenkisten kajal-suomihevareiden rinnalla Lyijykomppanian pukuherrat tuntuvat tulevan jostain toisesta todellisuudesta."

Suonna Kononen / Karjalainen 3.5.2007



"Viime lokakuussa HeRU-klubilla esiintynyt Lyijykomppania esittelee uudistuneen kokoonpanonsa nyt myös levyllä. Neljän biisin ep ei tarjoa mitään mullistavia uudistuksia, jos ei oteta huomioon aloitusbiisiä Ethän koskaan. Imelille rakkauslauluille niin sävellyksensä kuin tekstinsä puolesta ivaileva biisi voi yllättää synkkään jynkytykseen tottuneen kuulijan. Lampaan syöjissä yhtye palaa takaisin omimpaan ilmaisuunsa. Raskas ja suoraselkäinen poljento vie biisiä eteenpäin yhtä varmasti kuin kohti Kantalaa kaahaava auto, ammuttu pässi takakontissa. Rumpali-Moilasen sanoitus on saanut innoitteensa saman nimisestä elokuvasta.

Auringon tervaaja ja Mennyt maailma heijastelevat nykyistä maailmanmenoa, jossa materia hallitsee elinolosuhteiden kustannuksella. Lyijykomppania on maalaillut tulevaisuuden uhkakuvia jo aikaisemminkin. Yhtyeen ansioksi on mainittava, että se puhui teksteissään ilmastonmuutoksesta jo 90-luvulla omalla karulla kielellään. Auringon tervaaja on vivahteeton sävellys, jossa ei ole mitään ylimääräistä "sälää" biisiä sävyttämässä. Tunnusomainen sävellysmetodi Moilaselle.

Virtanen, Lyijykomppanian tuorein jäsen, hoitaa basistin ja laulajan virkaa. Ep on hyvä tapa ajaa sisään uutta miestä. Tilanne oli sama silloin kun Strandman tuli Rautiaisen tilalle laulajaksi. Tottuminen Virtasen ulosantiin ottanee oman aikansa, se on selvä.

Koskaan ei tule toitotettua liikaa sitä tosiasiaa, että suomen kielellä laulavat metallibändit ovat suuressa kiitollisuudenvelassa Lyijykomppanialle. Kantalan tummiin pukuihin ja kravatteihin pukeutuneet miehet ovat raivanneet tietä niin Mokomalle kuin Stam1nalle maineeseen ja mammonaan."

Jouko Lehtinen / Itä-Häme 27.4.2007



"Kantalan metallipioneeriyhtye Lyijykomppania teki yllättävän paluun kolmen vuoden takaisella pikkulevyllä Kehitys kulkee perse edellä. Vuotta myöhemmin ilmestyneen Harmaita säveliä -albumin seuraajaksi on nyt valmistunut jälleen neliraitainen ep Mennyt maailma, jolla Lyijykomppania näyttää itsestään myös uusia puolia.

Lyijykomppanian perusajatus siitä, että maailman ja sen myötä Suomi oli ennen parempi paikka niin luonnon kuin ihmisen ja ihmisyydenkin kannalta, on entisellään. Kehitys on tosiasiassa merkinnyt taantumista. Myöskään Mennyt maailma ei unohda tätä Lyijykomppanian ydinviestiä.

Ethän koskaan on konejousisena ja sutirumpuisena balladina mahdollisimman hämmentävä avaus. Lyijykomppania shokeeraa raskauden puuttumisella ja lemmenlyriikalla. Perinteisen Lyijykomppania-soundin sisäänjyrähtämistä on turha odottaa.

Lampaan syöjät palaa uusien vivahteiden kera tutun jynkytyksen pariin. Kasvissyöjien verisestä painajaisesta käyvän pässintappajaislaulun jälkeen Auringon tervaaja riffittelee tavallista svengaavammin - jos termi Lyijykomppanian yhteydessä ylipäätään sallitaan. Itse Mennyt maailma on ep:n traditionaalisinta Lyijykomppaniaa."

Pertti Ojala / Pieksämäen Lehti 2.5.2007



"Lyijykomppania ilahduttaa uskollisia ystäviään neljän biisin ep:llä. Timo Rautiaisen ensimmäisenä bändinä muistettava haukivuorelaisbändi vietti pitkään hiljaiseloa, mutta on 2000-luvulla julkaissut hiljakseen levyjä.

Mennyt maailma alkaa rauhallisella ja melodisella sävellyksellä Ethän koskaan, mutta jo Lampaan syöjät vie tuttuun synkkään jynkytykseen, josta Trio Niskalaukaus musiikillisen linjansa ammensi ja jalosti.

Hyvät riffit kuljettavat myös Auringon tervaajaa ja nimibiisiä, joka varsinkin on oikein perus-Lyijäribiisi. Ei olisi Viikatettakaan olemassa ilman tätä bändiä.

Kiitos tästä ja terveisiä Kantalaan. Toivottavasti joskus saadaan ne vanhat ja alkuperäiset Lyijykomppania-äänitteet myös cd-muotoon." (4/5)

Anssi Mehtälä / Länsi-Savo 28.5.2007



"Lyijykomppanian merkitystä nykyiselle suomalaiselle raskaalle musiikille ei voida tuskin vähätellä – kysykää vaikka Kaarle Viikatteelta ja niiltä lukuisilta Niskalaukaus-johdannaisilta yhtyeiltä, joihin demotasolla törmää. Niinpä onkin aina mielenkiintoista seurata, mihin suuntaan itse kantaisä ottaa askelia. Kehitys kulkee perse edellä -ep ja Harmaita säveliä olivat kelpo paluulevyjä ilman Timo Rautiaisen varjoa, ja nyt on vuoro seuraavan osion.

Paras on tällä kertaa heti alussa. Ethän koskaan on miellyttävä irtiotto tavallisesta synkästä jynkytyksestä Sorsakoski meets Mömmö meets Yrjänä -henkisellä melankolisoinnillaan. Särökitarat on jätetty suosiolla pois, ja yhtye tunnelmoi alusta loppuun synajousien sävyttämänä. Lampaan syöjät onkin sitten liian suuri harppaus alaspäin: perinteinen Lyijykomppania-jurnutus menee hitaasti ja tylsänoloisesti eteenpäin, ja sanoitukset antavat biisille lisää tympäisypisteitä. Onneksi kaksi jäljelle jäävää kappaletta nostavat taas profiilia. Musiikillisesti hieman yksioikoinen rokkibiisi Auringon tervaaja heittää napakkaa kritiikkiä ilmastonmuutoksesta, kun taas nimibiisissä on eläväistä groovea.

Sananen täytyy mainita myös uudesta orkesterikokoonpanosta. Rumpali Moilanen on ja pysyy, mutta herra Strandmanin on korvannut herra Virtanen ja herra Lindström on siirretty bassosta kitaraan. Virtanen täyttää ihan mukavasti edeltäjiensä saappaat mikrofonin takana paatoksellisella laulannallaan, mutta mitään järisyttävää äänialaa ei miehellä ole. Musiikin ehdoton yksinkertaisuus on taas pidetty ennallaan, ja tuskinpa muunlaista lähestymistapaa tältä yhtyeeltä voisi odottaa.

Mennyt maailma antaa hieman epävarman olon mahdollista tulevaa täyspitkää silmällä pitäen. Ethän koskaan osoittaa bändillä olevan paukkuja rajojensa ulkopuolellakin, mutta itse bändin tunnusväri ei ole tuntunut saavan mitään uusia sävyjä. Joillekin tietenkin riittää, että Lyijykomppania on ja pysyy Lyijykomppaniana, mutta kuten sanottua, Ethän koskaan näyttää nyt muut biisit liian valjussa valossa." (7/10)

Antti Klemi / Imperiumi.net

HARMAITA SÄVELIÄ

"Suomenkielisen raskaan rockin nykylinjan edelläkävijöihin kuuluvan Lyijykomppanian edellisestä levystä on melkein yhdeksän vuotta. Takavuosina yhtyeessä soitti myös Timo Rautiainen, jonka menestysyhtye Niskalaukaus tekee äärimmilleen pelkistettyyn Lyijykomppaniaan verrattuna rattoisaa musiikkia. Harmaita säveliä on vanhojen Lyijykomppania-levyjen tavoin itäsuomalaista änkyrätaidetta; vähillä tehokeinoilla pelaavaa äärimmäisyysrockia, jonka tekstien lakoninen kitkeryys voi joskus kuulostaa myös koomiselta." (3/5)

Ilkka Mattila / Nyt 18.2.2005



"On mahtanut Lyijykomppanian uusilla jäsenillä olla tiukat sulkeiset perehdyttäessä synkän jynkytyksen saloihin. Harmaita säveliä on nimittäin rakennettu täsmälleen samoista aineksista kuin yhtyeen vanhakin tuotanto. Ainoan mukana olevan perustajajäsenen eli rumpali Moilasen kirjoittamat tekstit kertovat yhä viinasta, kuolemasta ja maailmanlopusta. Takalinjoilla verkkainen takapotku on sekin tuttu.

Puoli tusinaa kömpelöä suomimetallibändiä on pystynyt tärvelemään koko musiikinlajin maineen laahaavilla biiseillään ja typerillä teksteillään. Lyijykomppania erottuu silti yhä omana itsenään, vaikka juuri sen ja sen riveistä lähteneiden muusikoiden syytä koko buumi olikin. Se ei kuitenkaan ole koskaan rypenyt maailmantuskassa, vaan sanoituksissa on tyydytty toteamaan asioiden lohduton tila eleettä ja suurentelematta. Vähä suoranainen yhteiskuntakritiikki on sekin vain kitkerällä sarkasmilla maustettua, kuten kaikki apurahataiteilijat saavat Nälkätaiteilijassa kuulla.

Strandman täyttää Rautiaisen saappaat miehen lailla eikä Harmaita säveliä kalpene vanhaan materiaaliin verrattaessa lainkaan. Lyijykomppanialle on aina sosiaalinen tilaus." (4/5)

Antti Luukkanen / Soundi



"Kolkkoa on juu. Riffit mätkähtelee kuin turpaan snägärijonossa ja sanoitukset valuvat hampaiden välistä kuin veri murskatusta nenästä keskitalven loskaan. Timo Rautiainen ponnahti tästä yhtyeestä menestyksekkäälle soolouralle, ja kyllä ne jäljet sylttytehtaalle johtavat. Vaikka elämme Niskalaukauksen jälkeisessä ajassa, missä jos jonkinlaiset kotiteollisuudet ja viikatteet pätkivät ja työntävät ulos samanlaista mustaa makkaraa likipitäen samalla reseptillä, on tässä jotain alkuperäisyyden tenhoa.

Mustat on puvut ja kravatit, ja musta on maailmankuva. Rummuista ja sanoituksista vastaava Moilanen - hysteerisen hauskasti operoidaan ainoastaan lakonisilla sukunimillä - on ainoa alkuperäisestä kokoonpanosta jäljellä oleva jäsen, ja häntä ja Rautiaista yhdistää kampauksen ohella myös sanoitukselliset tavoitteet ja tehokeinot. Onnistumisprosentti on kohtalainen, joskin kitaristi-laulaja Strandmanin fraseeraukset ovat kyllä aika karuja (Haavoitettu veljeskunta) ihan musiikkityylin huomioidenkin.

Reseptiä ei ole toisen tulemisen myötä uusittu, mikä lohduttanee veripaltun ystäviä. Kovasti tämä ei tuo uutta vivahdetta suomalaisen raskaan musiikin kenttään, ja joitain rynkytysähkyn vaivaamia herkkiä yksilöitä levy saattaa jopa ahdistaa. Se lienee ehkä tarkoituskin. Ainakaan ei ole mitään huiluja, pianoja tai progea löydetty niinkuin CMX on tehnyt.

Levy ei ole huono, muttei ylimaallinenkaan, vaan yksinkertaisesti ja ehdottomasti, Mieskuoro Huutajien sanoin: 'Hyvä!'" (3/5)

Jean Ramsay / Rumba 4/2005



"Tähän alkuun lienee turvallista todeta, että jynkytys jatkuu. Rumpali Moilanen jatkaa kitaristi-laulaja Strandmanin ja basisti-kitaristi Lindströmin kanssa siitä mihin se kuuluisin Lyijykomppania-miehistö Moilanen-Rautiainen-Alaluusua jätti homman vuonna 1996, Viimeinen voitelu-albumin jälkeen.

Bändin musiikillinen ja ulkoinen estetiikka on ennallaan, joten avainasia on biisien toimivuus ja laatu. Kumpikin jättää valitettavasti toivomisen varaa. Soundi (Savonlinnan voimamies Tuomo Valtosen käsialaa) on jyrmäkkä ja sopivan tummanpuhuva, mutta biisit polkevat paikallaan. Asiaan vaikuttaa sekin, että jokusessa biisissä Moilanen rummuttelee omituisen tönköllä tyylillä.

Niistä jää sellainen tuntu kuin olisi haluttu tehdä Lyijykomppanialle näköispatsas, ei uutta musiikkia. Näin käy etenkin Lindströmin biisien kanssa. Moilasen säveltämät Haavoitettu veljeskunta ja Ei koskaan ei koskaan -maa ovat kirkkaasti levyn parhaat kappaleet. Valitettavasti niitä ei ole kuin nuo kaksi.

Niistä biiseistä tähti kummastakin ja vielä yksi sympatiatähti päälle. Se tulee nyt vähän pitkin hampain, koska Lyijykomppanian tinkimättömyys on aina näkynyt siinä, että harvakseltaan tulleet julkaisut ovat olleet täysipainoisia. Nyt ei sanottavaa löydy koko levyn mitalle. Nämä jutut, niin sanat kuin säveletkin, on voittopuolisesti jo kuultu." (3/5)

Anssi Mehtälä / Länsi-Savo



"Yli kaksikymmentä vuotta tahkonnut Lyijykomppania koki muodonmuutoksen vuonna 1996. Uusi, ilman aiempaa keulahahmoa Timo Rautiaista toimiva kokoonpano julkaisi nyt ensimmäisen täyspitkän levynsä. Viime vuonna julkaistiin cd-ep Kehitys kulkee perse edellä, josta on petrattu melkoisesti.

Sävellyksistä vastaa nykyään etupäässä basisti Lindström sanoituksista vastaavan rumpali Moilasen ja kitaristi Strandmanin avustaessa. Teksteissään Moilanen antaa yhä taidokkaasti kyytiä ihmisen itsekkyydelle. Kappaleet Ei huolta, Parempi maailma ja Lasten kynnet ovat kuin luotu jatkamaan yhtyeen aiemmilta levyiltä tuttujen Kyisen pellon kyntäjät ja Selvää jälkeä aloittamaa linjaa. Nälkätaiteilija puolestaan ironisoi hyvin stereotyyppisen apurahataiteilijan.

Moilasen tekstit hiihtävät täysin omilla laduillaan, ja juuri se on ollut aina Lyijykomppanian valtti. Yhdessä sopivan junnaavan soiton kanssa luodaan musiikillinen, kantalalainen sielunmaisema, jota on turha yrittää muiden matkia.

Sävellykset ja kitarariffit jatkavat Rautiaisen aikoinaan aloittamaa jylhää linjaa. Tyyli on sopivan hiomaton ja bassot soivat voimalla, jota Lindströmin Motörheadista tuttu lempinimikaima Lemmykin kadehtisi. Laulu ei ole yhtyeen vahvin lenkki, mutta ei myöskään vesitä menoa.

Metsäistä menoa, sanoisin." (5/5)

Mikko Huikkonen / Etelä-Suomen Sanomat



"Missä on Antti Kaitainen, kyselee Lyijykomppania uutuuslevyllään Harmaita säveliä. Antti Kaitainen -kappaleessa tiivistyy Lyijykomppanian perustuntoja, suomalaismies samoilee järvenrannan märässä saraikossa kohti nuotiopaikkaa.

Lyijykomppanian Uimakoulu oli erinomainen lp. Timo Rautiaisen lähdön jälkeen yhtye on muuttunut monotonisemmaksi. Mitään poppista en ole penäämässä, kun sanon että Harmaita säveliä on usein niin järkälemäinen, hahmoton ja iloton, että se alkaa tehdä parodiaa itsestään.

Lyijykomppania on toki aina ollut yhden idean yhtye, joka ylpeästi on nojannut tylyyn soittamiseensa ja soundiinsa. Nyt edes yhteissoitto ei ole parasta. Esimerkiksi Ei huolta epätäsmällisine rumpu- ja bassokulkuineen kuuluisi jonnekin muualle kuin cd:n kakkosraidalle.

Akustisella kitaralla ryyditetty Nälkätaiteilija tuo Harmaille sävelille vaihtelua. Kappale on suuri houkutus nähdä jatko-osana Hiski Salomaan eepokselle Laulu taiteilijoista."

Suonna Kononen / Karjalainen 20.5.2005



"Kantalasta kajahtaa! Uskottavasti suomeksi lauletun raskaan rockin esibändi Lyijykomppania on vihdoin julkaissut seuraajan yhdeksän vuoden takaiselle Viimeinen voitelu -albumilleen. Vuosi sitten ilmestyneellä pikkulevyllä Kehitys kulkee perse edellä Strandman, Lindström ja Moilanen antoivat jo viitteitä Lyijykomppanian uudesta tulemisesta, mutta vasta nyt vanhaa tuttua jynkytystä on tarjolla kokopitkästi.

Harmaita säveliä lataa kymmenen uutta biisiä ja muistuttaa ansiokkaasti, että ilman Lyijykomppaniaa meillä ei olisi sen enempää Timo Rautiainen & Trio Niskalaukausta kuin Kotiteollisuutta tai Viikatettakaan. Lyijykomppanian meriitiksi on luettava myös sen taito tehdä komea ura lukemattomien murheellisten laulujen maan rikkumattomasta synkkyydestä.

Kehitys on sanonut painavan sanansa. Vanhat hyvät ajat ovat menneet iäksi ja peli on menetetty niin ihmisen elämäntavan suoruuden kuin inhimillisten arvojenkin suhteen. Ennen Lyijykomppanian raskas rock ei ollut oikeastaan raskasta. Ei soinniltaan eikä lyriikalliselta sanomaltaan.

Vaikka Lyijykomppanian miehistössä ei enää ole muita alkuperäisjäseniä kuin lyömäsoittaja-sanoittaja Moilanen, niin bändin soundi on entisensä. Moilanen on komentanut Buster Keatonin ilmeikkyydellä laulavan kitaristi Strandmanin ja basisti Lindströmin tiukkaan ruotuun. Harmaita säveliä albumin svengi on notkea kuin lyijysaappaisiin sonnustautuneen vaeltajan askellus hänen tarpoessa läpi suon - ja kuin kiusallaan vielä pitkospuiden viertä pitkin."

Pertti Ojala / Pieksämäen Lehti



"Ei ole huolta huomisesta, tylyttää Lyijykomppania, ja jyrisevät kitarat möyhentävät taas ihmiskunnan tunkiota. Huumorin musta kukka kukkii siellä täällä ja kappaleet etenevät tuttua, lyijynraskasta kaavaa.

Yhä lujaiskuinen rumpali Moilanen näkee sanoituksissaan, että kaninkoloon pudonneet teknokraatit sahaavat ihmiskunnan oksaa. Ei koskaan ei koskaan -maa -kappale jatkaa Kaninkoloon putoajat -teemaa laulaja Strandmanin katkeran rähinän ryydittämänä.

Hieman Timo Rautiaiselta kuulostavan Strandmanin äänivaroilla on rajoitteensa. Muutramassa kappaleessa kitarasahaus alkaa kuulostaa jo tunkkaiselta ja junamaisesti etenevät biisit uuvuttavat paikoin. Kevyemmät sävyt saisivat synkkyydenkin kuulostamaan synkemmältä.

Albumilla kuulee myös useita välähdyksiä ikivanhan orkesterin hienoimmista puolista. Erinomainen päätösraita Lasten kynnet yhdistää fantasian raakaan todellisuuteen. Kaupunkilaistunut susi näyttää metsässä leikkiville lapsille kaapin paikan.

Konttorissaan susi istuu / Tekee tärkeitä laskelmia / Hyvinvointi on turvattava / Pyyhittävä pois ihmisten huolet / Puut vaan tyvestä poikki / Turhaan maata painamasta

Napajäätiköiden sulaessa on tärkeää kuunnella kaninkoloon putoajien sijaan Moilasen kaltaisia julistajia." (3/5)

Anssi Koskinen / Keskisuomalainen 12.2.2005



"Johtaja Moilasen jo vuodesta -81 luotsaama Lyijykomppania on tärkeä osa kotimaisen raskaan musiikin historiaa, ja sekä Viikate että Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus ovat yhtyeelle paljosta velkaa. Lyijykomppanian musiikki on perustunut aina osapuilleen samoihin elementteihin, eikä Harmaita säveliä muodosta asiassa poikkeusta. Omintakeisen kulmikkaat riffit sekä umpimustat ja/tai humoristisen karut kertomukset toimivat kaiken pohjana, ja Harmaita säveliä onkin tunnistettavaa Lyijykomppaniaa heti ensitahdeista lähtien.

Jyskyttävien kielisoittimien ja keskitempoisesti hakkaavan kompin avulla etenevät kappaleet tarpovat pitkälti samaa umpihankea kuin vuoden takainen Kehitys kulkee perse edellä -ep. Synkkämielisillä melodioilla ja ahdistavilla tunnelmilla lastatut surumarssit painavat kuin rautasaappaat uimarin jaloissa, ja kokonaisuus on ensi kuulemalta yhtä mustaa tasankoa, jonka keitaiden puute tappaa kuulijansa armotta janoon. Tämä ei ehkä vaikuta järin mieltäylentävältä luonnehdinnalta, mutta siinä piilee Lyijykomppanian ilmaisun ydin.

Harmaita säveliä on vahva, mutta biisien keskinäisestä samankaltaisuudesta johtuen varsin vaikeasti sulava paketti. Nälkätaiteilijan alussa kuultava akustinen pätkä on käytännössä ainoa draamankaarta keventävä hetki, mutta muutoin ei helpotusta ole tarjolla. Kappalemateriaalin tasaisuudesta ja sisäänpäinkääntyneestä luonteesta johtuen kiekon avautumiseen vierähtäneekin pieni tovi, mutta tätä kannattaa odottaa.

Itselläni kului reilu viikko, ennen kuin silmukka antoi sen verran periksi, että sain sujautettua kaulani mukavasti kohdilleen. Tämän jälkeen paluu normaaliympyröihin on osoittautunut aika vaikeaksi, ja aluksi pettymykseltä tuntunut levy ei tahdo poistua soittimestani enää lainkaan. Harmaita säveliä onkin palkitseva ja huomiota vaativa puriste, jonka sävelet ulottuvat huomattavasti syvemmälle kuin mitä samea pinta antaa ymmärtää." (4/5)

Kari Koskinen / Hamara 2/2005



"Samaa monotonista ja synkkää hevijynkytystä jauhava Lyijykomppania ei tyylillisesti yritäkään olla mitään muuta kuin mitä se on. Viime vuonna ilmestynyt Kehitys kulkee perse edellä -ep näytti bändin linjan pysyneen entisessä muotissaan ja Harmaita säveliä sen kuin jatkaa samaa paatoksellista meininkiä. Joka kerta, kun Lyijykomppaniaa kuulee, tulee olo epätodellisen kihelmöiväksi. Yhtye ammentaa materiaalia siitä samasta lähteestä, mistä suomenkielinen metalli aikojen saatossa on saanut voimansa ja nykymuotonsa. Lyijykomppania ei sen sijaan ole muuttunut pätkääkään tai pyrkinyt uusiutumaan. Se on mahdollisimman epäkaupallista ja siksi voimakkaita tuntoja herättävää, alkuvoimaa uhkuvaa saarnaamista.

Se nyt sentään on todettava, että kitaristi-laulaja-säveltäjä Strandman on saanut ulosantiinsa enemmän sävyjä ja samalla lisää uskottavuutta. Harmaita säveliä -levy on pullollaan riffejä, jotka kulkevat ennalta arvaamattomiin suuntiin. Lähes kaikki levyn kappaleista luovat ahdistavan ja jopa painostavan ilmapiirin. Neloskappale Kaninkoloon putoajat esittelee muuhun materiaaliin nähden jonkin asteista soiton ja tuotannon ilmavuutta. Ja siitä soitosta puhuttaessa. Lyijykomppanialla on edelleen vapaus tehdä soitannollisesti melko epätarkkaa äänitystyötä eikä kukaan tunnu siitä välittävän mitään. Mielestäni se on suuri etuoikeus, että voi luoda levyn neljän päivän aikataululla välittämättä siitä, millaista lopullinen jälki on.

Lyijykomppanian biisien vertaaminen Trio Niskalaukauksen materiaaliin on ainakin omalta osaltani väistämätöntä. Pakko se on sanoa tälläkin kertaa. Minä ainakin löydän Niskis-fiiliksiä eniten avauskappaleesta Kirves puun juurella ja kuutosveisusta Nälkätaiteilija. Oli miten oli, Lyijykomppaniaa on Niskalaukaus-faninkin mukava kuunnella, koska siinä sitä pääsee suoraan viimeksi mainitun orkesterin alkujuurille, niihin tunnelmiin, joita sitten myöhemmin herrat Rautiainen ja Petosalmi työstivät mehevämpään ja hiukan nykyaikaisempaan muottiin tunnetulla menestyksellä. Niin tai näin, tämän päivän musiikkikenttään Lyijykomppania iskee itsepintaisella jauhamisellaan kaikenmaailman hienosäätäjiä ärsyttävän kiilan. Ja toivottavasti se kiila pitää eikä sitä hetkessä irroteta. Huomautuksena sanon, että annettu pistemäärä on suhteessa metallimusiikkiin noin ylipäätään. Lyijykomppania kun on liian oma juttunsa lokeroitavaksi ja verrattavaksi. Kaikki tekotaiteelliset mulkunnyplääjät voivat mielensä mukaan pistemäärää vähentää. Synkän jynkytyksen nimeen vannovat sen sijaan voivat sitä lisätä." (5/10)

Jaakko Silvast / Inferno #25



"Kantalan maisemista tulee taas täyslaidallinen jynkkyä, joka tuskin jättää kylmäksi – hyvässä tai pahassa - ketään Lyijykomppanialle vihkiytynyttä. Viime vuonna julkaistu Kehitys kulkee... -ep antoi osviittaa, ettei Lyijykomppanian peli ole vielä pelattu. Avausnumero Kirves puun juurella todistaa heti, että orkesteri elää uutta kevättään. Herra Rautiaisen perään ei kannata enää itkeä, sillä Strandmanissa Lyijykomppania on saanut uuden suuren tulkitsijan. Matalalla möyryäviä kitaroita mukaileva laulu istuu äärettömän hyvin Lyikkäri-muottiin. Pääasiassa sävellystyöstä vastaavan basisti Lindströmin kynä on neulanterävä kuten pitää ollakin, puolivillaisiin sävellyksiin ei olla totuttu orkesterin parissa. Eikä ole syytä tottua tulevaisuudessakaan. Sanoitukset ovat olennainen osa tätä orkesteria. Ilman rumpali-Moilasen ankaria, paikoitellen mustaakin mustemmalla huumorilla ryyditettyjä, sanoituksia Lyijykomppania ei olisi Lyijykomppania! Kuunnelkaa vaikka Kaninkoloon putoajat- ja Parempi maailma –biisien lyriikkaa. Painavaa asiaa voi sisällyttää teksteihin ja välttyä saarnamiehen leimalta. Oman lukunsa muodostaa Nälkätaiteilija-biisi, joka saa kaikki viinakassansa kanssa tuskailevat teemumäet barrikadeille? Biisin akustinen intro ja outro palauttavat mieliin Viimeisen voitelun vastaavat herkät hetket. Taas kerran hiipii raavaankin miehen silmäkulmaan kyynel. 40 minuuttia harmaita säveliä on maksimipituus kerralla nautittuna. Suorastaan kammottaisi ajatus, että Lyijykomppania tekisi 80 minuuttisen levyn! Sitä vaaraa tuskin on. Mutta missä on Antti Kaitainen, jota orkesteri viimeisessä biisissä peräänkuuluttaa? Toivottavasti Antti on tätä kirjoitettaessa jo löytynyt ellei sitten ole pelkkä fiktiohahmo? Paha mennä sanomaan."

Jokke Lehtinen / Toinen Vaihtoehto #187



"Harmaita Säveliä es el último trabajo de los míticos doomsters finlandeses Lyijykomppania. Recordemos que en esta banda tocaron ni más ni menos que Timo Rautiainen (Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus) y Tapio Wilska. De aquella formación original de 1981, solo queda Esa Moilanen, principal motor de las composiciones. Ahora le acompañan Lemmy Lindström en bajo y Jarkko Strandman en voz y guitarra. Estos muchachos son una de las bandas más importantes del Rock Finlandés en su lengua madre. Lo suyo es un Doom Metal pero no tan pesado, a parte no tienen voces guturales. Por el contrario, no es una de esas bandas de doom que terminan sonando bien monótonas, puede sonar parecido a Saint Vitus pero más modernos. Lyijykomppania tiene mucha melodía y técnica a la vez. El único y gran problema de este disco es su idioma, aunque sean un grupo muy importante en su país, no es una banda con proyección internacional. El Finlandés no es un idioma fácil de entender... De todas maneras, no es la única agrupación finlandesa que sobrepasó la frontera de su país con la música, también lo han hecho Viikate, Clamour, etc. Pero Lyijykomppania es de esas cosas raras que los coleccionistas no se quieren perder. Un gran trabajo." (8,5/10)

suomennos:

"Harmaita Säveliä on myyttisten suomalaisten doomstereiden, Lyijykomppanian, uusin teos. Muistakaamme, että tässä bändissä on soittanut ei sen enempää eikä vähempää kuin Timo Rautiainen (Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus) ja Tapio Wilska. Alkuperäisestä vuoden 1981 kokoonpanosta on jäljellä ainoastaan Esa Moilanen, joka on pääasiallinen säveltäjä. Hänen lisäkseen yhtyeessä ovat basisti Lemmy Lindström ja vokalisti/kitaristi Jarkko Strandman. Nämä pojat ovat yksi tärkeimmistä äidinkielellään laulavista suomalaisista yhtyeistä. Heidän doom metallinsa ei ole raskaimmasta päästä, eikä myöskään laulu ole örinää. Päinvastoin, yhtye ei ole yksi niistä doom-bändeistä, jotka kuulostavat loppujenlopuksi varsin monotonisilta, vaan he kuulostavat samankaltaiselta kuin Saint Vitus, mutta modernimmalta. Lyijykomppanian musiikissa on paljon melodioita ja tekniikkaa. Ainoa iso ongelma tällä levyllä on sen kieli - vaikka yhtye onkin erittäin tärkeä kotimaassaan, se ei ole suunnattu kansainvälisille markkinoille. Suomi ei ole helppo kieli ymmärtää... Joka tapauksessa kyseessä ei ole ainoa suomalainen yhtye, joka ylitti maansa rajat musiikillaan, sen ovat tehneet myös Viikate, Clamour jne. Mutta Lyijykomppania on yksi niistä harvoista asioista, joita keräilijät eivät voi ohittaa. Suuri teos." (8,5/10)

Pablo Boschiazzo / Encrucijada Webzine



"Kuulostaa ehkä hassulta, mutta pelkäsin enemmän kuin paljon tämän arvostelun kirjoittamista? Sitä, että en onnistu löytämään internetistä mitään informaatiota Lyijykomppaniasta ja että minun täytyy kirjoittaa kaikkien biisien nimet käsin :) Yhtye kuitenkin on ollut olemassa jo suhteellisen pitkään (hyvinkin pitkään, sillä tänä vuonna tulee täyteen 25 vuotta) ja onnistuin onneksi löytämään internetistä sivun, josta saatoin kopioida koko biisilistan. Voin siis huoahtaa helpotuksesta, sillä nämä ovat biisit, jotka löytyvät Harmaita säveliä -levyltä eikä arvioiminen tunnu enää niin kamalalta.

Millaista musiikka Lyijykomppania meille tarjoaa? Perinteistä rankkaa doom metallia. Hidasta, raskasta, rytmillisesti sävellykset rullaavaat kerrasta toiseen kuulijan korviin kuin jonkinlainen tanssi. Voimakasta vaikutelmaa voimistaa entisestään suomen kieli, jolla he laulavat. Kaiken kaikkiaan minusta vaikuttaa siltä, että Harmaita säveliä on jotenkin epäkaupallinen julkaisu. Rumat, kirveellä veistetyt kannet, ei mitään informaatiota millään sivistyneellä kielellä (ja jopa vaikeaa löytää mitään netistä englanniksi), raakaa ja torjuva sointi, monotoniset sävellykset eikä minkäänlaista vaihtelevuutta. Tiedän - eräät sanovat, että nämä ovat juuri tämän tyylisen musiikin voima. Ja minä annan sille kunniaa ja arvostan suomalaisten sitkeyttä (ehdin jo huomaamaan heidän virallisilta sivuiltaan, että edellisten levyjen kansilehdet olivat saman tyyppisiä ja siitä päättelin, että musiikki on myös), sillä se, että he soittavat samanlaista musiikia yli 20 vuotta ja ovat jo valmiiksi tietoisia kaupallisesta menestymättömyydestään, tarkoittaa että heidän täytyy todella rakastaa sitä mitä tekevät. Periaatteessa minun on vaikeaa kirjoittaa minkäänlaista arviota tästä levystä. Ensinnäkin: aikomukseni ei ole kopioida uudelleen biisien nimiä ja toiseksi: totta puhuakseni yksikään niistä ei erottunut muista mitenkään erityisesti. Vielä mitä, ellei CD:ltä näkisi alkavan biisin numeroa, voisi olla hankalaa ymmärtää että on tekemisissä eri biisien kanssa. Kokonaisuus kestää kuin pitkän teoksen verran, toivoin vain että numerot olivat juoksevia, eivätkä ilmaisseet jäljellä olevan musiikin määrää.

Päätän tähän tämänpäiväisen arvosteluni. Katselen ulos ikkunasta ja kuuntelen lintujen laulua, luultavasti kevät on jo tulossa täyttä juoksua. Elämä vaikuttaa ihanalta. Jos siis teillä on itsemurha-aatoksia, mutta on vielä jotain kaunista, joka pitää teidät kiinni tässä maailmassa ja teillä on vaikeuksia tehdä lopullista päätöstä: suosittelen Harmaita säveliä - kiekkoa. Kun se on kuunneltu (Kufirin sanoin): moido!"

Gondolin.pl -sivusto, puolan kielestä kääntänyt Laura Rapo

KEHITYS KULKEE PERSE EDELLÄ

"Timo Rautiainen ja Trio Niskalaukaus on nostanut Lyijykomppanian olemassaolon monen tietoisuuteen. Nyt Lyijykomppania tulee taas uusitun kokoonpanon voimin. Tuore neljän biisin mini-cd tarjoilee hyvän kattauksen bändin uusista biiseistä. Moni varmaan sanoo kuulevansa kitaroista Niskalaukauksen, mutta tässä tapauksessa jotain taisi olla olemassa jo ennen Rautiaisen nykyistä viritystä. Musiikillisesti bändi jatkaa siitä mihin se muistini mukaan jäi Viimeinen voitelu -tuotoksellaan. Bändi tekee oman juttunsa kuulostaen itseltään, mikä on se tärkein asia.

Laulava kitaristi omaa riittävästi kykyä laulujen tulkintaan. Aloitusraita Maan povessa on esitys, joka asettaa loppulevylle suuret odotukset. Toisena tuleva nimibiisi ei yllä musiikillisesti yhtä korkealle tasolle kuin tekstillisesti. Sukeltajan päiväkirja ja Rentoutumaan ovat sitä mitä on tilattukin.

Toivon mukaan yleisö löytää tiensä bändin keikoille nyt talven aikana, jotta Lyijykomppanian kassa karttuisi levyn tekoa varten. Tälle bändille on tilaa tässä maassa." (8/10)

Jarno K / SUE 2/2004



"Olisi täysin väärin ja epäreilua väittää, että tämä Timo Rautiaisen kotipesänä toiminut orkesteri kuulostaa Trio Niskalaukaukselta; kyllähän se toki niin on, että se on Niskis kun kuulostaa Lyijykomppanialta! Orkesterin ainoa alkuperäisjäsen on rumpali Moilanen, jonka tekstittämiä lyijärien biisit ovat olleet alusta lähtien. Yksi selkeästi vertailukohtaansa kehnompi puoli Lyijykomppaniassa on: laulussa ei ole riittävää voimaa eli tarpeen suurta 'vaffuutta'. Ei silti yhtään paskempi pläjäys." (3/5)

Markku Halme / Rumba 5/2004



"Suomihevin uranuurtaja ja tiennäyttäjä, edelleenkin melko omintakeista riffittelyä harjoittava Lyijykomppania aktivoituu uudella, neljän biisin ep:llään Kehitys kulkee perse edellä. Rumpali Moilasen perustama ja jo 1981 päivänvalon nähnyt Lyijykomppania on tehnyt tyylilleen uskolliksena jämäkän lisän suomihevin alati kasvavaan kappalelistaan. Sanoituksiltaan synkät tai sitten melko humoristiset raidat ovat loppujen lopuksi huolella mietittyjä kokonaisuuksia, vaikka niiden purkittamiseen ja miksaamiseen on käytetty aikaa vaivaiset kaksi työpäivää. Tuomo Valtosen loihtimat, perseelle potkivat, mutta tosin melko kliiniset soundit kuorruttavat kokonaisuuden.

On aika vaikea ruotia biisejä, jotka minkä tahansa muun yhtyeen tekeminä olisivat ainoastaan keskinkertaisia. Kitaristi-vokalisti Strandmanin ulosanti on yksinkertaisesti sanottuna miehekästä. Bassossa ja kitarassakin häärivä Lindström tekee tontillaan tehokkaan tappavaa jälkeä ilman mitään musiikillisia korulauseita. Bändinsä biisintekijänä ahkeroivan Moilasen taito on tallella melodiariffien suhteen. Kehitys kulkee perse edellä on hyvä osoitus siitä, mistä Timo Rautiainen on ammentanut musiikkiaan Trio Niskalaukauksen johtohahmona. Lyijykomppania kuulostaa tänään edelleen siltä, miltä Trio Niskalaukaus kuulosti ensimmäisellä levyllään. Ja silti ei millään muotoa voida puhua Lyijykomppanian jämähtäneen yhtään mihinkään. Onko asia sitten niin, miten bändi sen itse sanoo olevan. Kehitys kulkee perse edellä." (-/10)

Jaakko Silvast / Inferno #16



"Lyijykomppanian uudelleen tuleminen ilman Timo Rautiaista saa itsessäni hieman samanlaisia tuntemuksia kuin Mana Mana ilman Mömmöä. Mana Mana tosin ei jatkanut uraansa, vaan teki Jouni Mömmön omista kappaleista tyylikkään kunnianosoituksen edesmenneelle hyvin keskeiselle jäsenelleen ja (toivottavasti) lopetti.

Tässä suhteessa Lyijykomppanian tilanne ei ole niin huono. Niin puritaaninen en ole, etteikö hommassa olisi mieltä, mutta toisaalta Rautiaisen puute jollain lailla hiertää, olkoonkin, että rumpali Moilanen on vähintään yhtä keskeinen hahmo Lyijykomppaniassa kuin mitä Rautiainen oli. Laulajan tontin vastuullensa ottanut Strandman hoitaa hommansa silti ihan hyvin, vaikka ääni eroaakin aika lailla. Uskoisin, että ajan myötä siihenkin tottuu. Sen verran hallitseva Rautiaisen ääni kuitenkin oli.

Levyn tärkein anti, eli musiikki, on kuitenkin varsin hyvää ja kuulostaa täysin Niskal... Lyijykomppanialta. Levyllä on kaksi vanhempaa kappaletta, Maan povessa ja Sukeltajan päiväkirja ja kaksi uudempaa, jotka eivät varsinaisesti erotu kahdesta ensimmäisestä mainitusta, mutta jonkinlaista vivahde-eroa olen kuulevinani. Tai sitten kuulen vain omiani. Kappaleista parhaiten osuvat maaliinsa juuri nämä vanhemmat kappaleet, niin musiikillisesti kuin laulunsakin puolesta, jossa Strandman käyttää ääntään hieman vapaammin.

Ainoa selkeä motkotuksen aihe on levyn nimi, jota pidän tyylittömänä. Muuten julkaisu noudattelee vanhaa mustakantista linjaa. Silti, mitään kovin erikoista suosiota Lyijykomppania tuskin tällä saavuttaa, mutta tällaisena pienimuotoisena julkaisuna levy on ihan kelpo esitys." (7/10)

Janne Rintala / Imperiumi.net



"Timo Rautiaisen kasvatusseura ei malttanut lopettaa toimintaansa Viimeiseen voiteluun, vuonna 1996 ilmestyneeseen teema-albumiinsa. Rumpali Moilanen jatkaa uusien miesten kanssa ja kaupoissa on liki kahdeksan vuoden tauon jälkeen uusi Lyijykomppania-levy, mini-cd Kehitys kulkee perse edellä.

Laulaja Jarkko Strandman ei ole aivan niin sävykäs kiljuja kuin Rautiainen, mutta hoitaa osuutensa uskottavasti. Kappaleista iskee tällä kertaa etenkin nimiraita, jonka juhlavantylyssä heavyblues-riffittelyssä on samanhenkistä voimaa kuin Mountainin Travelin In The Darkissa tai Jethro Tullin aliarvioidulla Benefit-levyllä.

Mana Manan lopetettua Suomessa on ehdottomasti tilaa komppanialle, joka kulkee jääräpäisesti omaa latuaan, ei perse edellä vaan ylpeästi leuka tanassa."

Suonna Kononen / Karjalainen 7.2.2004



"Teille jotka ette tiedä asioita pieni historiankertaus:

Suuri eteläsavolainen kulttibändi Lyijykomppania syntyi 80-luvulla. Tinkimättömästä musiikillisesta linjastaan ja ulkoisesta olemuksestaan muistettava trio jätti jälkeensä useita omakustannejulkaisuja, joista legendaarisimmat ovat ep Synkkää jynkytystä, vinyyli-lp Uimakoulu sekä viimeiseksi jäänyt albumi Viimeinen voitelu.

Lyijykomppanian tunnetuin kokoonpano piti sisällään rumpali Moilasen lisäksi basisti Alaluusuan ja kitaristi Rautiaisen. Joskus vuoden 1996 tienoilla Lyijykomppania hajosi ja kaksi jälkimmäistä lähti perustamaan Trio Niskalaukausta.

Loppu on ns. historiaa ja yleisessä tiedossa. Vaikutukset suomalaiseen rockiinkin ovat ilmeiset. Esimerkiksi Viikate-yhtye on käytännössä koko olemassaolonsa velkaa Lyijykomppanialle.

Moilanen on sen jälkeen pitänyt Lyijykomppania-henkeä elossa ja nykyään bändissä soittavat hänen lisäkseen kitaristi Strandman ja basisti Lindström. Keikkarintamalla on viime aikoina taas tapahtunut ja perinteiden mukaisesti uusi levy on minisellainen, neljän biisin ja vajaan vartin siivu.

Biisit ovat raskassoutuista riffijytinää, sanoitukset ankeammanpuoleisia jos kohta rehellisiä huomioita ihmiselosta (etenkin Rentoutumaan on oikein mainio) ja soundit taattua Tuomo Valtosta ja Savonlinnaa. Tämä on siis mitä suurimmassa määrin Lyijykomppaniaa.

Mikään ei ole muuttunut, mikä on tässä tapauksessa kehu. Lyijykomppanian on kuulostettava juuri tältä, riippumatta siitä kuka biisit tekee. Tässä tapauksessa kehitys ei kulje edes perse edellä mutta eipä sen pidäkään. Nimibiisi on hyvä, samoin avaus Maan povessa. Sukeltajan päiväkirja jää snorkkelisyvyyteen."

Anssi Mehtälä / Länsi-Savo 13.2.2004



"Jos Black Sabbath tunnustetaan tänään heavy rockin kantaisäksi, niin meillä kunnia vastaavasta pioneerityöstä kuuluu Haukivuoren Kantalassa vuonna 1981 perustetulle Lyijykomppanialle. Ennen Lyijykomppaniaa raskaassa rockissa ei oltu uskottavasti kuultu suomen kieltä. Uniikkina musiikillisena innovaationa yhtye lanseerasi legendaarisen synkän jynkytyksen, jonka vaikutus on tänään kuultavissa useammassakin kotimaisessa bändissä.

Lyijykomppanian taru näytti päättyvän lopullisesti vuoteen 1996, jolloin Timo Rautiainen lähti bändistä perustaakseen Trio Niskalaukauksen. Lyijykomppanian perustajajäsen ja pääideologi Esa Moilanen on kuitenkin löytänyt rinnalleen uudet miehet, joiden kanssa on syntynyt komea ja taatusti jylhä neljän kappaleen cd-ep Kehitys kulkee perse edellä.

Kaikin tavoin väkivahva Kehitys kulkee perse edellä alleviivaa Moilasen vision selkeyttä. Lyijykomppania marssii yhä ehdottoman suoraselkäisenä - niin soitannollisesti kuin lyriikallisestikin. Vaikka lauluosuudet eivät ole yhtä jämeriä kuin Timo Rautiaisen päivinä, niin jynkytys on edelleen ihailtavan synkkää. Ja jo levyn otsikko kertoo, ettei Lyijykomppanialla ole kovinkaan mairittelevaa sanottavaa tämän maailman ja siinä sivussa myöskään Suomen teknis-teollisesta ja äärimaterialistisesta kehityksestä.

Maan povessa -kappaletta seuraava Kehitys kulkee perse edellä toimii luonnollisesti pikkulevyn avainraitana. Sukeltajan päiväkirjan jälkeen ep:n päättävä Rentoutumaan on perhelomineen ja mökkimatkailuineen oudohkoa tarinaa Lyijykomppanian äänitteeltä kuultuna, mutta näkökulman kriittisyys selittää kaiken.

Kehitys kulkee perse edellä on äärimmäisen tervetullut paluu. Eikä vähiten todistaessaan, että vaikka miehet tulevat ja menevät, niin Lyijykomppanian synkkä jynkytys elää ja voi hyvin."

Pertti Ojala / Pieksämäen Lehti 29.2.2004



”'Linnut lentävät etelään / pois kevään jaloista / kehitys kulkee perse edellä / kenenkään huomaamatta'. Pätkä tarttuvasta EP:n nimibiisistä todistaa, että Timo Rautiaisen jälkeistä elämää on olemassa Lyijykomppania-leirissä. Isot saappaat Rautiainen jätti, mutta kitaristi-laulaja Strandmanin jalka ei niissä paljon lonksahtele. Epäilys varsinkin laulun toimivuudesta osoittautuu turhaksi. Strandman ei pääse äänirekisterin yläpäässä Rautiaisen korkeuksiin, mutta se korvaantuu tehokkaalla alaäänien käytöllä. Mutta tuskin haussa on edes ollut Rautiais-imitaattori. Basisti Lindström osoittaa säveltäjänlahjansa sekä nimi- että Rentoutumaan-biisissä. Kummankin esityksen ainekset ovat ammennettu oikeasta astiasta. Jynkytyksen ytimeen porautuvia teoksia. Siis juuri sitä ahdistunutta äänimaailmaa, mistä Lyijykomppania on opittu tuntemaan ja erottamaan muista bändeistä. Kompin viimeistelee Moilasen eleetön rumpalointi, jossa ei tunnetusti ylimääräisillä filleillä kikkailla. Moilanen ei Rautiais-vuosina juurikaan sävellyskynään koskenut, mutta nyt sekä Maan povessa että Sukeltajan päiväkirja ovat rumputaitelijan aikaansaannoksia. Joku asia on vielä ennallaan: sanat tekee diktaattorin elkein Moilanen. Biisit kertovat edelleen viinasta, kuolemasta ja maailmanlopusta. Maailma on Lyijykomppanian silmin edelleen matkalla kohti tuhoaan. Mutta onneksi voi lähteä viikonlopuksi kesämökille rentoutumaan. Nauttia vaimon nalkutuksesta ja kaataa samalla viinaa kurkkuun. Näin hienossa Rentoutumaan-biisissä luodaan kuva suomalaisesta keskivertoperheestä.

Uuden henkilökunnan sisäänajoon on kannattanut muutama vuosi uhrata, sillä nyky-Komppania on jopa dynaamisempi kuin pyhä kolminaisuus Rautiainen-Alaluusua-Moilanen. Ja se ei ole vähän se."

Jouko Lehtinen / Itä-Häme



"Tätä kiekkoa odotti vesi kielellä siitä saakka, kun yhtyeen viimeisimmät levytykset (Suden Hetki ja Viimeinen Voitelu) olivat plakkarissa lähes vuosikymmen sitten. Timo Rautiaisen ura käynnistyi tästä kyseisestä kokoonpanosta ennen Trio Niskalaukausta. Lyijykomppaniahan on periaatteessa musiikillisesti Trio Niskalaukauksen esikartano, eli suuria eroja ei ole. Yhtymäkohtia löytyy muun muassa soundista, sahaavasta kitarasta ja sanoituksista. Kansitaidekin noudattelee samoja kaavoja. En väitä, että Lyijäri olisi matkinut Niskistä, koska totuushan on kutakuinkin toisinpäin! Kehitys kulkee perse edellä –minikiekko jatkaa Lyijykomppanian ”kesken jäänyttä” taivaltaan lähes tulkoon siitä, mihin yhtye jäi Viimeisen Voitelun soiton vaiettua. Minilevyn ensimmäisen kappaleen ensimmäisen riffin hetkellä Lyijykomppania on tunnistettavissa samaksi vanhaksi bändiksi. Musiikillista kasvua ulospäin ei ole hirmupaljoa tapahtunut. Levy sisältää neljä hyvää kappaletta, mutta varsinaisia hittejä ei kuulla. Materiaali on tasaisen vahvaa. Maan povessa ja Kehitys kulkee perse edellä –biiseistä löytyy kantavaa potentiaalia kuitenkin enemmän kuin loppupään kipaleista. Mielenkiinnolla jään odottamaan tälle kiekolle jatkoa, sillä tämä on jo lupaava uusi alku." (8/10)

Petri Klemetti / Miasma Magazine 1/2004

VIIMEINEN VOITELU

"Lyijykomppania suorittaa tosi raskaalla kädellä viimeisen voitelun. Harvoin kuulee näin raskasta ja hyvää suomeksi laulettua heavyä. Musiikiltaan Lyijykomppania on kansainvälistä ja rankkaa tasoa. Laulu ei ole mitään erityisen hohdokasta, mutta Rautiainen selviää siitäkin hommasta enemmän kuin kunnialla. Sanoitukset ovat erittäin hyviä ja ne tavoittavat sopivan synkeän tunnelman. Soittokin on hyvää ja jopa albumin kansi on onnistunut. Ainoa vika on se, että albumi on aivan liian lyhyt. Kokonaispituus on vähän yli 30 minuuttia, ja siitäkin pari minuuttia on sateen kohinaa.

Bändin esitys on liian yhteenpuristettua, biisit liian lyhyitä. Tästä esimerkkinä muuten todella loistava Maallistuneita ajatuksia, jossa biisiin olisi saanut ainakin pari minuuttia lisää pituutta esittämällä ensimmäiset säkeistöt uudestaan. Albumi on tehty hyvin nopeasti, mikä kuuluu paikoitellen. Sovituksissa olisi myös hieman tarkistamista. Esimerkiksi Näytelmä alkaa -kipaleen puhuttu osa tökkii ja minusta oli turhaa ottaa sekä Linnut- että Totinen paikka -biisien loppuun akustinen kitara- ja huiluosa. Mutta tällaisenakin tämä on suuri tapaus."

Zeus Mattila / Rumba 16/1996



"Tässä se on! Tämänkertaisen CD-pinon ehdottomasti paras ja eniten kuuntelemani äänite. Aiemmat Lyijykomppania-levyt ovat menneet lähinnä ohi korvien, vaikka vinyylit näköjään hyllystä löytyykin. Jumakliuta tämä on synkkää ja raskasta, mahdollisesti varteenotettava Mana Manan manttelinperijä, tämäkään ei ole mitään häämusiikkia. Tässä on kaikki kohdallaan, soundit on superit, laulaja on hyvä, ja ennenkaikkea biisit ovat vähintään loistavia. Perinteisten soittimien lisäksi on käytetty koskettimia ja huilua (jälkimmäinen ehkä se vähemmän perinteinen). Tunnelmaan sopivat mustat kannet. Mukana myös sanat, joiden mukana on kiva laulaa. Tämä bändi täytyy nähdä livenä."

Petri Vallin / SUE 4/1996



"Lyijykomppania on uhonnut Viimeisen voitelun olevan nimensä veroinen eli yhtyeen jäähyväislevy. Se onkin kunnianhimoinen teos, sillä kyseessä on teemalevy, joka alusta loppuun käsittelee jonkin päättymistä, tilin tekemistä.

Levyn kuuntelu kerralla alusta loppuun saattaa kuitenkin jo aiheensa, mutta myös musiikkinsa puolesta, olla joillekin varsin raskas kokemus. Viimeisen voitelun aikana ei nimittäin paljon naureskella eikä huumori kuki - mikä ei vähennä teoksen vaikuttavuutta tai vakuuttavuutta. Lyijykomppania on nimittäin omimmillaan ja tehokkaimmillaan silloin, kun se on tyly, synkkä ja raskassoutuinen (Alku, Saapuminen, Näytelmä alkaa), huilujen ja akustisten kitaroiden (Totinen paikka) tai poppimusiikin (Linnut) kanssa pelehtiessään se on kuin muinaisjäännös viime vuosikymmeneltä. Onneksi se enimmän aikaa on ensiksimainittua."

Petri Heikkinen / Jyväskylän Ylioppilaslehti



"Synkän jynkytyksen suomalaiseen rock-sanastoon lanseerannut ja tyylilajin ainoa varteenotettava edustaja Lyijykomppania tarjoaa uutuuslevyllään Viimeisen voitelun. Ja Lyijykomppanian jähmeästi öljytty moottori käy jälleen hitaasti. Viimeinen voitelu on raskaimman painoluokan heavya ja ehdottomasti miehistä musisointia. Jos Lyijykomppania olisi ajoneuvo, niin sen enempää maan- kuin rautatiemmekään tuskin kestäisivät sen alla.

Viimeinen voitelu on kuin kymmenosainen tyly näytelmä, jonka seuraaminen on totinen paikka. Ruhjovasta esityksestä huokuu ankaraa melodisuutta ja välillä Lyijykomppania uskaltautuu keventämään menoa akustisellakin kitaralla ja jopa huilulla.

Toivon mukaan Viimeisen voitelun avaussanat 'On tullut aika poistua näyttämöltä' eivät ole enne. Mutta jos näin olisi, niin Lyijykomppanian ja synkän jynkytyksen ystävät voivat vain siteerata Taivaallisten siipien alla -biisin rivejä. 'Tämä ei voi olla totta, tätä me emme ansainneet'."

Pertti Ojala / Pieksämäen Lehti 20.7.1996



"Olen täysin mykistynyt Lyijykomppanian uutukaisen edessä. Eteläsavolaisia juuria luullakseni omaava bändi nimittäin rankaisee kuulijaa tämän vuoden totaalisimmalla, mustimmalla ja raskaimmalla annoksella apokalyptista heviä, että esimerkiksi Metallican Load kuulostaa tähän verrattuna Fröbelin Palikoilta.

Viimeinen voitelu osoittaa oikeaksi ns. Tony Iommin säännön eli että kun pohjalla on riittävän raisu riffi, on biisin pakko toimia. Lyijykomppaniassa on tämä asia oivallettu ja niinpä jokaisesta biisistä löytyy kunnioitettava ja ennen kaikkea painava riffi. Kun vielä sounditkin on viritetty oivallisen tummiksi ja täyteläisiksi, on homma selvä. Viimeinen voitelu läjähtää kovaa kuunneltuna päähän (ja korviin) kuin Catapult-pesismaila.

Ja ovathan nuo biisitkin ihan sävellyksinä hyviä. Lyriikat ja kohtalonomaiset melodiakulut vievät kuulijan omalaatuisen synkeään tunnelmaan, jossa uhka tuntuu koko ajan roikkuvan yläpuolella kuin se kuuluisa Damokleen miekka. Tämä on siis Kokemus, jos mikä. Doom-metalli ei tästä parane."

Anssi Mehtälä / Länsi-Savo 3.8.1996



"...Tietty ehdottomuus kuultaa bändin ja levyn nimistä tuotannon tiettyyn jyhkeyteen ja haudan partaalla hoippuviin teksteihin saakka. Lyijykomppanian sävelmissä on silti lopulta enemmän toimivia ideoita, hyviä riffejä ja melodioitakin. Myös kokonaisuutena Viimeinen voitelu kantaa tyylikkäästi alusta loppuun."

Terho Liinamaa / Keskisuomalainen 12.9.1996



"Hyvin harva yhtye uskaltaa kirjoittaa äänitteensä promosaatteeseen, että 'tämä levy ei aiheuttane kuuntelijalleen sanottavia auvontunteita', mutta Lyijykomppania uskaltaa. Ja tottakai, liioittelustahan on kyse, sillä kyllä Lyijykomppanian ylevä, raskas metsäläismetalli oman auvonsa nostattaa.

Viimeinen voitelu on 32-minuuttinen musiikkinäytelmä, joka viimeistään nostaa Lyijykomppanian lyyrikko-rumpali Moilasen suomalaisten rock-tekstittäjien mielenkiintoisimpaan sakkiin. Totinen paikka -laulun rivit 'Älä turhaan nosta kirjaa / Minä tiedän jo ettei siellä ole mitään' ovat eräänlainen avainlauseke, joiden ympärillä Viimeinen voitelu tapahtuu. Näytöksen päättyessä yksilön tahto, järki ja tieto mitätöityvät ja rikkaat tukehtuvat rahakasojensa alle.

Lyijykomppania on yksi Suomen omaleimaisimpia orkestereita ja soi nykyiselläänkin vakuuttavasti. Yhtyeen huutaen laulavat kitarat ja kumiseva voima kasvaisivat kuitenkin tästäkin, jos studioon saataisiin mukaan oikein ison rahan metallituottaja."

S.S. Kononen / Savon Sanomat 8.8.1996



"Todellisuus on Lyijykomppanian monopoli. Viimeinen voitelu ei ole herkkä teos, mutta se sisältää jylhän jynkytyksen lisäksi myös romanttiset hetkensä. Uriah Heep -polven myllytykselle vastapainoa antaa runsaasti käytetty huilu. Ja tämä kokopitkä äänite ilmestyy samaan aikaan kun 15 digitaalisesti masteroitua Jethro Tull -legendaa! Viimeinen voitelu alkaa, toisin kuin Uimakoulu, vastata jo Lyijykomppanian tylyä keikkailmestystä."

Veda Honkanen / Soundi 8/1996



"Harva bändi on kyennyt luomaan itsestään yhtä osuvasti luonnehtivan kuvauksen kuin Lyijykomppania. Lyijykomppania on itse määritellyt rockinsa synkäksi jynkytykseksi ja siitä on taatusti kyse myös Viimeinen voitelu -albumilla

Rautiainen, Alaluusua ja Moilanen kuljettavat biisejään lyijynraskain askelin. Kuolema ja viinanjuonti ovat perinteisesti olleet Lyijykomppanian sydäntä lähellä olevia laulunaiheita, eikä bändi sorru joutavanpäiväiseen hilpeilyyn. Syvältä kumpuava umpisuomalainen jurous ja heavyn universaali raskaus takoutuvat Lyijykomppanian kourissa kymmenosaiseksi, monin paikoin ankaran melodiseksi näytelmäksi, jonka seuraaminen on kaikin puolin vakava paikka. Viimeinen voitelu vie totisuutensa niin pitkälle, ettei sen voi ajatella olevan mahdollista ilman tajua huumorista. Ja kuin korostaakseen musiikkinsa painavuutta Lyijykomppania sallii puheenvuorot akustiselle kitaralle ja jopa huilulle."

Pertti Ojala / Soundi 10/1996



"Finnish trio that sounds so Finnish that it's difficult to imagine anybody outside Finland getting into this. It's not bad or anything it just sounds so, erm, inbred. Big men dressed like Bakunin, singing in Finnish and playing hardrock with folk tendencies must be a destinct cultural phenomenon only found in Finland. The pompous vocals and the metallic edge makes this the number one candidate for the non-barbarian Finnish version of Manowar. Hail to Suomi!"

S.N. / Moshable #16 (Tanska)



"Some kind of gloomy driving slightly proggy metal band singing in Finnish... They all wear suits and have shaved heads, hey they look like Cardiacs... Well dressed ugly men it says here... I rather like it, it's different. Sounds like a Sabbath thing with cleaned up riffs and a bit of progressive focus...a different shade of metal."

Organ #51



"'Tänne ei kuulu itku ja parku. Vaivatun ääno on vaiennut iäksi vaiennut' & stadium-size grandiose pop-metal/power-rock leaves me in an intriguing situation: 10 theatrical songs that plays with genres, clichés & sound to develop a style of their own: Power-folk-metal that - unexpectedly - crawls under my skin & into my head. 10 theatrical songs of an imposing Gary Moore giving head to later Candlemass with disgusting effect, my tears smell like vomit. All info's in Finnish & they don't thank Tim Yohannan or Ian MacKaye, so I don't know what to think, mother...! Is this cool or is it merely shite?"

Lars / Join Kao 4/1997

SUDEN HETKI

"Lyijykomppanian Suden hetki edustaa todellista marginaalimusiikkia - suomeksi laulettua enemmän tai vähemmän melodista heavyrockia. Dennis Learyllä olisi esiintyjille takuulla noin kahdeksan sanaa: Perform In English & Try Your Luck In Japan."

Juha Ponteva / Rumba 23/1994



"Lyijykomppania on siitä kivaa 'heviä', että he laulavat suomeksi (ja niinkin hauskoista aiheista, kuten kuolemasta, viinanjuonnista ja lopullisesta häviöstä) ja vaikka musiikissa on raskaitakin kohtia, on mukana silti aina diskantimpia sävyjä ja piristäviäkin riffiratkaisuja. Tällä bändin ensimmäisellä laserlevyllä on Runeberginkatu 8 -kokoelmacd:ltä tuttu Jaloviinamies plus neljä muuta 'heviä', joista varsinkaan Kyisen pellon kyntäjät ei kalpene... ja lopussa vielä 'regee'-biisi Viina!! Kyllä sekin näyttää komeasti sujuvan. OK!"

Jani Kärkkäinen / Toinen Vaihtoehto 11/1994



"Lyijykomppania luottaa edelleen hyväksi havaitsemaansa synkän suomalaiskansallisen jynkytyksen reseptiin. Rummut ja basso kolkuttelevat eteenpäin kuin lättähattu pimeimpään rajakorpeen työntyvällä hylätyllä junaradalla - laulaja-kitaristi Rautiaisen maalatessa äänimaisemaan korppeja ja kuusiryteikköjä.

Aamun rauha -kappaleen teksti valottaa komppanian jaloviina- ja metsästysharrastusten karaisemien miesten luonnetta omalla lahjomattomalla tavallaan: 'Ääneti riippuvat puissa miehet / kurkuistaan puukolla naulatut / Vainion yllä haisee savu / Hehkuvat nokiset hirret'."

Suonna Kononen / Savon Sanomat 1.12.1994



"Jo aikaisemminkin tyrnällä paahdollaan vakuuttanut Lyijykomppania ilahduttaa ystäviään kuuden biisin minilevyllä, joka jatkaa synkkien aiheiden ja jykevän jyrän linjoilla.

Biisit kertovat viinasta, lopullisesta häviöstä ja muista tummista asioista. Kun lyriikat esitetään erinomaisella antaumuksella ja riffit ovat alkuaikojen Black Sabbath -maisen solideja, totean kyseessä olevan erään vuoden parhaista kotimaisista levyistä. Olisin kuunnellut mielelläni enemmänkin.

Levy-yhtiöt; kiinnittäkää tämä bändi!"

Anssi Mehtälä / Länsi-Savo 25.1.1995



"Parikymmenminuuttinen miniceedee Suden hetki on Lyijykomppanian tuorein todiste siitä, että bändin on onnistunut luoda synkeällä sisäsuomalaisella jynkytyksellään kotimaiseen rockiin oma musiikkigenrensä. Vaikka Lyijykomppanian painavuuden yllä voikin nähdä vilauksen varhaisen Black Sabbathin haamusta, niin Suden hetki jos mikä on supisuomalaista grungea.

Nykyisin Kantalasta käsin levynsä julkaisevan trion betoniseen svengiin puettu ahdistus saavuttaa Suden hetkellä ylivertaiset mittasuhteet ja kaikille lopullisesta ratkaisusta haaveileville Lyijykomppania tarjoaa apuvälineeksi sitä kaikkein perinteisintä - viinaa. Armottoman tuskan ylijynkyttäjinä herrat Rautiainen, Moilanen ja Alaluusua tekevät väkevän miehekästä musiikkia, jonka luulisi miellyttävän myös kaikkein pahimpia luusereita ja turvonneen nupin ystäviä."

Pertti Ojala / Pieksämäen Lehti 30.1.1995



"Jyväskyläläinen Lyijykomppania poikkeaa muista painokkaista kitarabändeistä suomenkielisyydellään. Kuuden biisin mini-cd:llään yhtye jytyyttää blacksabbath-maisia raskaita riffejään kiitettävän intensitiivisesti, mutta hieman liian monotoonisesti.

Suden hetken tekstit ovat joko omituisia tai viinanhuuruisia. Aivan vakavissaan kolmikko ei liene sanottavanasa suhtaudu.

Lyijykomppanialle laulaminen tuntuu muutenkin olevan sivuseikka. Pääpaino on kipeässä ja ilmeisen tarkoituksellisesti nyanssittomassa kitaroinnissa."

Terho Liinamaa / Keskisuomalainen



"...Niin kuin myös Lyijykomppanian jaloviinanmakuinen Suden hetki. Tyylilleen uskollisesti komppania tanssii susien kanssa rankanpuoleisesti mättäen. Tätä kuuden otannan omin päin tehtyä minicd:tä koristelee ennennäkemättömän komeasti kitaristi Timo Rautiaisen laulu. Ne jotka eivät tätä bändiä tunne voisivat yrittää kuvitella, mitä Amphetamine Reptilen bändit olisivat ehkä tehneet, jos olisivat syntyneet ja juuttuneet Suomeen."

Veda Honkanen / Soundi

UIMAKOULU

"Jylhää mahtipontista jynkytystä, suomenkielistä 'heviä', viinanjuontia ja kuolemaa. Jo nämä sanoituspätkät kertovat paljon: 'Keikkabussissa makaa kuollut mies...', 'Kauniin päivän surkea loppu, sauna paloi ja maattiin vaan...', 'Pahassa talossa ei ole käynyt ketään, ei varsinkaan lähtenyt pois...'. Olisko Mana Mana jotain sukua - tämä ei ole tosin yhtä depressiivistä, vaikka toki synkkää omalla tavallaan..."

Jani Kärkkäinen / Toinen Vaihtoehto 4/1993



"Lyijykomppanian albumi sisältää roiman annoksen raskasta mutta rauhallisesti rullaavaa suomenkielistä rokkia, joka paikoitellen viittaa esimerkiksi Black Sabbathiin. Rautiaisella (kitara, laulu), Wilskalla (basso, taustalaulu) ja Moilasella (lyömäsoittimet, haulikko) on kaikki asiaankuuluvat elementit hyvin hallussaan; kitara- ja bassoriffittelyt seuraavat tarkasti toisiaan ja sekä lauluosuudet että sanoitukset toimivat: '...pyssyt selkään, viinat reppuun / elukoitten perään, akkoja karkuun...' (Jahtilaulu).

Kolmikon miehekkäästi jynkyttävältä levyltä löytyy muitakin luontohenkisiä laulelmia - esimerkiksi ironinen Selvää jälkeä, jonka kaiutetut kitarat soivat komeasti.

Lyijykomppanian synkeän jyhkeitä riffittelyjä kannattaa kuunnella lujaa ja bassovoittoisella volyymilla."

Jyrki Huotari / Rumba 2/1994



"Synkkää jynkytystä on sekä Lyijykomppanian EP:n otsikko että paras mahdollinen sanapari kuvaamaan Rautiaisen, Wilskan ja Moilasen muodostaman trion musiikkia. Myös Lyijykomppanian debyyttialbumi Uimakoulu on bändin nimelle uskollisesti todellinen tappoannos mitä totaalisinta jytää.

Lyijykomppanian biisit karjuvat mieluusti kuolemasta ja viinasta, jotka etenkin suomalaisessa elämänmuodossa kulkevat kovin usein käsi kädessä. Rockia ja rollia Lyijykomppanian levyltä on turha hakea, sillä Uimakoulu pikemminkin polkee ja tallaa. Svengi ammutaan verkkaiseen liikkeeseensä kuin lekalla tai höyryvasaralla.

Lyijykomppania on sisäistänyt ihastuttavalla tavalla kotoisen miehisyyden. 'Maataan vaan vaikka sauna palaa' ja metsästäjän suusta kuultava 'Elukoiden perään akkoja karkuun' ovat riimejä, jotka sukeltavat syvälle suomalaisen miehen juroon ja metsäläiseen luonteenlaatuun. Raavaan maskuliininen Uimakoulu jytisee päätökseen Narvan marssin jykevään tahtiin.

Suomalaisesta rockista tuskin löytyy toista yhtä raskasta ja samalla perverssillä tavalla hauskaa yhtyettä kuin Lyijykomppania."

Pertti Ojala / Pieksämäen Lehti tammikuussa 1994



"Lyijykomppania ei ole niitä maan moni-ilmeisimpiä yhtyeitä, mutta hoitaa oman tonttinsa kunnollisesti. Orkesterin varhemman EP-levyn nimi Synkkää jynkytystä kuvaa hyvin samaa periksiantamatonta henkeä, millä pusketaan Uimakoulunkin läpi.

Lyijykomppania on kuin salometsien miesten suomalaiskansallinen versio ZZ Topista. Soitto- ja harrastuslistalta on vain kammettu moderni blues ja autojen virittely kammettu hiiteen: nyt lauletaan synkeän riffittelyn päälle kuolemasta, tulipaloista, metsästämisestä, karhuista ja kotkista.

Levyn cover-kappaleena kuullaan tyrnä luenta Narvan marssista. Se kertonee osaltaan Lyijykomppanian ohjelmanjulistuksesta."

Suonna Kononen / Savon Sanomat 22.2.1994



"Lyijykomppanian Uimakoulu on jäänyt minulta kerta kaikkiaan kommentoimatta, vaikka levyä olen kovasti kuunnellutkin. Talven raskain koulutyö pysyy kasassa kuin jalkoihin kiinni ommellut uimahousut. Ainoa paha vika Lyijykomppaniassa on, että jos sitä meinaa kuunnella tarvitsee paljon aikaa; jynkytys on sen verran hidasta. Timo Rautiaisen laulu sen sijaan tosi ylvästä ja koska sanoja ei saa missään nimessä missata levy vaatii ennenkuulumatonta tarkkaavaisuutta.

Esa Moilasen apuvälineinä normaaleiden lyömäsoittimien lisäksi tällä levyllä on myös haulikko. Lyijykomppania on edennyt jostakin 70-luvun lopun Bauhaus-synkkyydestä kokonaan omalle synkkyysluvulleen (vrt. Dingoa lekalla tai virsiä haulikon tahdissa.)"

Veda Honkanen / Soundi 3/1994



"'Krapulan mestareiden' LP:tä odoteltiin meilläpäin asianmukaisella hartaudella ja odotus palkittiin, pertana soikoon!

Ällistyttävän tasokas kokonaisuus, josta on melkein vääryys nostaa joku piisi (tai useampia) muiden yläpuolelle. Synkkä (ja jylhä!) jynkytys jatkuu pikkulevyjen tapaan.
Yhdeksästä piisistä kolme oli entuudestaan tuttuja demonlämsältä. Näistä varsinkin Prometheus ihastuttaa kuuntelukerrasta toiseen. Muiden bändien ei kannata edes harkita Narvan Marssin coveroimista, sillä ei tuohon 'hautajais'marssiin voi mikään muu bändi saada samanlaista jylhyyttä kuin Lyijykomppania! Jahtilaulussa soitinarsenaaliin kuuluu myös haulikko, jota maisteri Moilanen 'soittaa' onnistuneesti kahden laukauksen ajan.

Kauniin päivän surkea loppu on sanoituksellisestikin yli arvostelujen ja Pahassa talossa on 'lyyssiä'. Nimipiisi on hieman utuinen, psykedeelistä (?) kitarointia sisältävä teos. Lieko tehty jaloviinanjuonnin jälkimainingeissa?

Teksteissä jaloviina-sana ei vilahda minun korvieni mukaan kertaakaan tällä levyllä, vaikka muuten bändi edelleen viljelee lyriikoissa viinanjuontia omalla tyylikkäällä ja karullakin tavallaan.

Juuri tänään 'Lampaansyöjät' -leffaa katsellessani selvisi alkuperä takakannen ihmetystäkin herättäneelle '...jäi melko omituinen raato aitovarteen...' -sloganille. Muutenkin ymmärrän nyt paremmin Lyikkäreiden intomielisyyden kyseistä rainaa kohtaan!

Takakannen potretissa on totisia ja 'nokisia' (Wilska) naamoja ja etupuolella ollaan tietysti Uimakoulussa. Lyikkäreiden Uimakoulun opetusmetodit tosin hieman poikkeavat totutuista... 'Karu meininki', sanoi Arde-serkku etukannen nähtyään. Kansia myöten erittäin edustava LP, jota ei CD-muodossa ymmärtääkseni julkaistu. Loppuun voisin vielä tokaista hieman kliseenomaisesti, että vuoden (minkä vuoden tahansa!) '93 kotimainen LP-levy, minulle!"

Jokke Lehtinen / Erivapaus #6

LYIJYKOMPPANIA

"Vuosina 90 ja 91 nauhoitettuja kappaleita sisältävä kasetti ep on kokonaisuutena hyvä. Lyijykomppanian kappaleet ovat rauhallisen jytkyttäviä ja etenkin voimakkaan basson ansiosta hyvinkin vaikuttavia. Kasetin ulkoasu on yksi parhaista. Ilmeisesti kasettimonistamossa valmistettu kasetti sisältää etiketit ja kunnon pahvikannet. Kyllä BassMania osaa."

Sami Hernesaho / Toinen Vaihtoehto 2/1993



"Kaikki bändit eivät tarvitse retrospektiiviinsä usean ceedeen boxia. Poleenin Läsnä-rockiin saapuvan Lyijykomppanian historiikki mahtuu vajaan puolen tunnin mittaiselle kasetille. Lyijykomppania pitää sisällään trion debyyttieepeen Synkkää jynkytystä neljine biiseineen, singlen Ohjelmanjulistus / Avatkaa! (Ovi välissä) ja ennen julkaisemattoman saksankielisen jytinän Der Tiergesang.

Valokuvaaja Olli Jaatinen on musiikillisten erimielisyyksien vuoksi nyttemmin poistunut Lyijykomppanian rivistöstä, mutta vuosina 1990-91 tehdyillä äänitteillä miehen tärybasso nuijii kuulijan kuuloluita täydellä teholla. Lyijykomppania tekee viimeisen päälle kunniaa yhtyeen nimelle. Lyijykomppania on raskasta rockia isolla ärrällä. 'On mieluisaa meille tää, kun moukarit jyskyttää' on Ohjelmanjulistuksen osuva ydinsanoma."

Pertti Ojala / Pieksämäen Lehti 19.8.2003

OHJELMANJULISTUS

"Näin niitä riffejä työstetään! Lyijykomppania paisuttaa massiivisen äänivallinsa kaikenkattavaksi teräspeitteeksi, jonka alle jää kuitenkin ilmatilaa. Likiloistavia biisejä, joita olisi rajoittavaa kutsua miksikään metalliksi, koska sävyjä löytyy rutkasti. Pinon vaikuttavin kotimainen single."

Jukka Väänänen / Rumba 18/1992



"Lyijykomppania tuolta Mikkelin tienoolta on pläjäyttänyt tiskiin toisen singlensä: Ohjelmanjulistus. Singlemuotoinen tuote on jylhän komppanian toinen ja se kirjaimellisesti otettuna kolisee: äänitystä tehdessä hakattiin oikein lekalla telakan teräspylväitä, jotta tarpeeksi uhkaavan teräksistä melua saatiin aikaiseksi."

Veda Honkanen / Soundi 10/1992



"Vakuuttavinta raskaskitarariffittelyä sitten CMX:n Musiikin ystävällisten kasvojen, olematta pelkkää meteliä. Lyriikkapuolikin hallinnassa mielenkiintoa herättäen. Kääntöpuolella parasta kuitenkin biisin nimi"

Bäckström / Jungle 5-6/1992

SYNKKÄÄ JYNKYTYSTÄ

"Lyijykomppania teki virheen lähettäessään koelevyn arvosteltavaksi, tai sitten orkesteri tietää, että on samantekevää mitä joku singlearvostelija jostain levystä sanoo. Joka tapauksessa Synkkää jynkytystä -ep on laahaavaa ja puuduttavaa junnausta, jonka yksi raita on laulettu karmealla suomenruotsilla ja sanat ylipäänsä ovat häkellyttävän kornit. Toivottavasti tätä ei ole tehty vakavissaan, sillä minä en hyväksy tällaista huumorina."

J.M.Halmkrona / Rumba 15/1991



"Synkkähahmoisten miesten kolmikko oopperajuhlakaupungista pistää hidastettua raskasta oikein isän kädellä. Jumalauta, et kyllä virnuile saatana. Juo viinaa kun janottaa ja ota kunnolla kans. Ahdistaa niin perkeleesti. Lyijykomppanian minimalistinen huumori on aivan omaa luokkaansa. Ei herkkähermoisille."

Mika Junna / Soundi 8/1991



"Lyijykomppania jynkyttää, ei nyt hirveen synkästi, molemmilla Suomen virallisilla kielillä ns. heviä. Tai ei musiikki käy kovinkaan lähellä mitään em. musiikkityylin kliseitä - oikeastaan se on vain raskasta mutta samalla ilmavaa rokkia. Laulu ja sen korkeat venytykset ne tähän sen em. musiikkityylin fiiliksen tuo. Aivan omintakeista linjaa kuljetaan, harkitun tyylikkäitä kansia myöten."

Jani Kärkkäinen / Toinen Vaihtoehto 10/91



"Kannesta tulee mieleen U2 sekä elokuvahahmo Heikki Öljynen. Onneksi U2 häipyy mielestä oitis levyn kuuntelun alettua. Synkkää? Ei. Jynkytystä? No sitä! Hommasta paistaa läpi hillittömyys ja kamraattihenki koko tuotantoon osallistuneiden kesken. Ensikuulemalta levy saattaa kuulua Hetkinen?-osastoon, mutta mitä enemmän olen tätä pyöritellyt sekä levylautasella että käsissäni, olen tullut yhä vakuuttuneemmaksi tämän suuresta, perverssistä menestyspotentiaalista. Tykkään. Onneksi nämä eivät sentään ole kuuluisia."

Tero Lehto / ULO 1/91

VIINASTA, KUOLEMASTA JA MAAILMANLOPUSTA

"Rockvideo-ohjauksistaan tunnettu Tomi Tuomaala on katsonut aiheelliseksi tehdä dokumentin, joka kertoo Lyijykomppaniasta, joka on synkkää rockmusiikkia esittävä orkesteri, joka majailee eteläsavolaisessa Kantalan kylässä.

Lähtökohta on kunnianhimoinen. Tarkastelu ei pysähdy pelkästään yhtyeeseen nimeltä Lyijykomppania, vaan kuvauksen kohteena ovat yhtä hyvin myös keski-ikää lähestyvien suomalaismiesten toveruus ja maailmankuva sekä pienen maalaisyhteisön elämä. On siis tehty selvä päätös, että aitaa ei lähestytä matalimmalta kohdalta, mutta sen jälkeen näyttää tulleen ongelmia.

Ei oikein ole tiedetty, mikä olisi oikea ylityskohta, ja dokumentin näkökulma jää hiukan epäselväksi. Ei tehdä selväksi, mikä on perimmäinen kysymys, johon ollaan vastaamassa.

Pirstaleisuuden ja ajoittaisen kotivideomaisuuden keskellä dokumentista erottuu yksittäisiä kiinnekohtia: Parhaiten hahmottuvat Lyijykomppanian keskushenkilöiden Moilasen ja Rautiaisen olemukset, jotka onnistuneesti tuovat yhtyeen aiemmin niin tylyyn kokovartalokuvaan uutta, leppoisan kylähullua ainesta. Samaten Kantalan yhteisöstä saadaan irti olennaisia piirteitä, mutta kokonaiskuva jää sekavaksi.
Aihetta lähestytään vähän jaaritellen, ja lopulta katsojalle vain melkein kirkastuu se, mitä ollaan kertomassa. Nyt katsoja näkee, että tässä tarinassa on jokin tärkeä sanoma, mutta ei filmin päätyttyä ole varma, mikä se on. Ja katsojaa harmittaa, kun ymmärryksen saavuttaminen on niin pirun lähellä. Ehkä katsoja on ihan pikkuisen tyhmempi kuin Tuomaala kuvittelee.

En tiedä, mitä Tomista tulee, enkä tiedä sitä, mitä hän kuvittelee olevansa, mutta tähänastisten näyttöjensä perusteella hän on merkittävämpi rockvideo-ohjaaja kuin dokumentaristi. Minun mielestäni. Tähän mennessä."

Petri Heikkinen / Jyväskylän Ylioppilaslehti 2/1997